Kirjailija Maritta Lintunen kuuluu hyllynaisiini, koska pidän hänen tuotannostaan. Uusin romaani Heijastus (WSOY 2009) ei ole poikkeus. Se on hienovireinen ja moniääninen romaani muistoista ja rakkaudesta, kaksoiselämästä ja petoksista. Ja kun on kyse petoksista, astuu kuvaan mukaan myös kosto.

 

Romaanissaon kolme kertojaa, yliopistomies ja matemaatikko Tuomas Hamara, hänen lukioaikainen tyttöystävänsä Suvi ja Tuomaksen isän kanssa vuosikymmeniä salasuhteessa ollut kampaaja Saara. Moniäänisyys syventää pikkukaupunkiin sijoittuvaa tarinaa ja kertojien kautta nykyhetken rinnalle astuu menneisyys, joka monin tavoin yhä kahlitsee kolmikkoa.

Tuomaksen ja Saaran välillä on yhteys, josta Tuomas ei tiedä. Lapseton Saara on suhtautunut Tuomakseen kuin omaan poikaan, mutta sivusta, pyrkien vaikuttamaan pojan kovaan ja poikaansa julmasti suhtautuvaan isä-Marttiin ja tämän asenteisiin. Tuomaksen ja Suvin lukioaikainen rakkaus loppuu kerrasta, kun Tuomas lähtee opiskelemaan. Suvi ja Saara ovat omissa liitoissaan ja suhteissaan Hamaran miehiin rinnakkaiset ja samalla vastakkaiset hahmot. Heidän elämäntilanteissaan on yhtäläisyykisä, mutta ne eroavat salailun ja sanattoman avoimuuden kautta. Martti hallitsee kuoltuaankin Saaran ajatuksia ja olemista eikä Tuomas ole päässyt eroon katkeruudestaan isäänsä kohtaan eikä kunnolla irti nuoruudenrakkaudestaan Suvista.

Toukokuiseen lauantaihin sijoittuvia tapahtumia hämmentävät vielä matematiikan lehtori Vahtola, jolla on ollut suuri merkitys Tuomaksen elämässä sekä vanha juoppo Koistinen, jolla on omat syynsä tuntea vihaa ja kostonhalua Hamaran miehiä kohtaan.

Maritta Lintusen tuotannossa minua on aina viehättänyt erityisesti kaksi asiaa: hänen kykynsä kirjoittaa hienovireisellä ja näennäisessä yksinkertaisuudessaan paljon kertovalla kielellä sekä muistamiseen ja muistiin liittyvät teemat. Molemmat seikat ovat näkyvissä Heijastuksessakin. Lintusen kieltä on nautinto lukea, hän osaa kiteyttää, lyriikan ja novellien kirjoittaminen näkyy romaanin kielessä. Muistot ja menneisyys ovat olennainen osa Heijastuksen tarinaa, mutta aivan näin yksiselitteistä ei kaikki teoksessa lopultakaan ole. Romaanin kehyskertomus näet pääsee yllättämään lukijan. Tämä kirjan lopettava uusi valotus, suuri heijastus romaanissa aiemmin käsiteltyjen heijastusten - ikkunat, peilit, vedenpinnat ja jopa ihmiset toisilleen - saa miettimään tarinaa, muistia ja aikaa uudesta näkökulmasta. Aluksi hämmentävä ratkaisu, mutta lopulta kuitenkin pienen pureskelun jälkeen ymmärrettävä ja romaanin merkitystasoja laajentava. Eli kannattaa lukea!