Jonain ennalta aavistamattomana hetkenä vanha suru nousee taas istumaan kämmenelle, katsoo mietteliäin silmin ympärilleen ja sivelee läpikuultavalla sormellaan peukalon juurta. Tunnet sipaisun vaivoin, et voi kääntää kämmentäsi. Siinä te istutte ettekä vieläkään katso toisianne silmiin. Suru keinuttaa jalkojaan, hyräilee ehkä pienen laulun. Aikansa oltuaan ja katseltuaan se taas lähtee. Tiedät, että jonain päivänä te katsotte toisianne, vanha suru ja sinä. Ehkä silloin sinäkin nostat sormesi ja sipaiset surun hentoja hiuksia, piirrät kulmakarvat ja huulen kaaren, uskallat nostaa silmäsi silmiin, sanoa sinä ja kaipaus. Silloin suru on kokonainen ja ehyt, tunnet sen painon kämmenelläsi ennen kuulautta ja unohdusta.