Eilinen elokuvalista vei ajatukset väistämättä elokuvamusiikkiin. Musiikki on minulle olennainen osa elokuvaa ja säveltäjätiedot lopputekstien tärkeimpiä tietoja. Jos musiikki miellyttää, pyrin tutustumaan myös soundtrackiin. Elokuvissa pidän erityisesti Michael Nymanin ja Hans Zimmerin musiikista. John Williams, Nino Rota, Ennio Morricone, Vangelis, Tiersen. Monella säveltäjällä on oma soundinsa, he ovat tunnistettavia elokuvasta toiseen.

Olen mietiskellyt millaista on hyvä elokuvamusiikki. Lähes "kuulumaton", joka ei nouse voimakkaasti esiin omana itsenään vaan tukee elokuvan tapahtumia ja tunnelmia siten, että tunnelmanmuutoksen aistii mutta musiikkiin ei kiinnitä huomiota varsinaisesti musiikkina? Vai sellainen, joka on lähes yksi elokuvan päähenkilöistä, tukee tarinaa voimakkaasti ja on sen kanssa vuorovaikutuksessa? Elokuvan laatu viime kädessä ratkaisee asian, kaikkiin elokuviin ei sovi voimakkaasti läsnäoleva musiikki, toiset elokuvat taas huomaamaton musiikki latistaisi. Minä pidän yleensä päähenkilömusiikista, jos se sopii elokuvaan. Päähenkilömusiikkeina minua miellyttävät esimerkiksi Chariots of Fire (säveltäjänä Vangelis), Amelie (Yann Tiersen), Taru sormusten herrasta –trilogia (Howard Shore), Veteen piirretty viiva (Hans Zimmer), Piano (Michael Nyman), Paris, Texas (Ry Cooder).

Joskus musiikki on ollut minulle tuttua ennen elokuvaa. Ameliehin tutustuin soundtrackin kautta, Yann Tiersenin musiikki on valloittavaa. Huomaan kuitenkin suhtautuvani selkeästi tunnistettavaan elokuvamusiikkiin hieman ahdasmielisesti. Kun Ameliesta tuttu melodia soi Good-Bye Leninissä, johon Tiersen myös on tehnyt musiikin, olin kaikkea muuta kuin ilahtunut. Musiikki soi väärässä elokuvassa, häpeä Tiersen. Ennen elokuvaa levylautasella soi myös Michael Nymanin hieno The End of The Affair. Elokuvan katsomisen jälkeen musiikkiin sisältyvä surumielisyys ja intohimoinen kaipaus kosketti vieläkin enemmän.

Musiikki ilman elokuvaa ei aina toimi. Tango Lessonin tangoja levyltä kuunnellessani en kokenut samaa iloa kuin Sally Potterin elokuvan ääressä. Siinä muuten yksi elokuva, joka listaltani unohtui. Ennen auringonlaskua –elokuvassa Julie Delpy esittää Ethan Hawkelle akustisen kitaran säestyksellä viehättävästi kappaleen A Waltz for a Night. Laulullaan hän kertoo sen, mitä ei dialogissa kyennyt. Soundtrackillä ei ole luotettu pienen ilmaisun voimaan, vaan mukaan on tungettu muitakin soittimia latistavin seurauksin.

Elokuvan tunnuskappale ei useinkaan merkitse minulle samaa kuin koko elokuvan musiikki. Tunnuskappaleeseen suhtautuu kuin johonkin hittibiisiin ja useinhan se soikin lopputekstien aikaan, aivan irrallaan elokuvasta. Laulukokoelmat soundtrackina eivät myöskään yleensä innosta. Poikkeuksia ovat American Graffiti, Wonder Boys ja I am Sam.