Talossa kaikki on vihreää, ovet, käytävät, vessan kaakelit. Sukan harmaa raita nappaa vihreyden, istun terassin pehmeässä hämyssä vilua tuntematta. Myöhemmin kuuntelen paukkuvia ovia, suihkun kohinaa, matalia naurahduksia seinän takaa, puhetta, josta en erota sanoja. Yö laskeutuu, uni pakenee. Ajattelen talon pitkiä käytäviä, vaiteliaita ovia, sokkeloita, portaita, käännöksiä, nurkista ilmestyviä peilejä. Tyyntä lampea, punertavaa apilaa, nukkuvaa kuunliljaa. Keinu narahtaa, tuuli pyyhkäisee poskea.
     
Aika ja rakkaus, puhunta ja muistot. Sanat tunkeutuvat väsymyksen udun läpi, tarttuvat kiinni, kääntävät, pureutuvat, koskettavat. Pyyhin kyyneleen, katson silmiä, joiden katse on kääntynyt sisäänpäin, vakavana, kaiken tietävänä.
      Kuljen halki pitkien käytävien, ajan ja historian, eteläisen maan ja kaukaisen saaren, läpi murroksen ja turpeen. Talon sokkeloihin voi eksyä kuin kieleen, jonka sanat väittävät, muuntelevat ja leikkivät, tai ajatuksiin, jotka valtaavat mielen, peittävät arjen kumun pumpulilla.