Rakas päiväkirja, kaivoin polkupyörän naftaliinista ja ulkoilutin sitä hieman. Näytin sille sohjoa ja jäätä ja sanoin näiden kanssa ei sitten ole leikkimistä eli tästä ei ajeta enkä ollenkaan suuttunut, vaikka se lumettomalla tiellä rapasikin kuraan hienon helmansa ja minut siinä samalla. Olen siis aloittanut pyöräilykauden ja se tekee minut erittäin tyytyväiseksi, ehkä se jopa irrottaa muutaman ajatuksenkin. Kirjoittaminen on ollut hieman hyydyksissä viime aikoina.

Toisaalta ei ole mikään ihme, että omat sanat ovat lomailleet. Olen viime kuukausina seurustellut sangen hyvässä herraseurassa ja tullut jopa miettineeksi voisiko sanojen kautta oikein rakastuakin vähän ja väliaikaisesti tai edes ihastua. Asiaa ääneen pohdittuani lähipiiri on vilkuillut minua hieman viistosti (tuhahduksia ja teatraalisia silmänpyörityksiäkin on esiintynyt) ja kaukaisemmat tutut nauraneet estottomasti ääneen. Reaktiot ovat kummasti selvittäneet päätäni enkä ole enää huokaillut takakansien ääressä, mutta en minä silti vielä ajatellut Güntheristä, Kurtista ja Paulista kokonaan luopua, he kun ovat olleet oikein kiinnostavaa seuraa. Olen minä kyllä hieman hmmm:hytellyt, tuhahdellut ja jopa pikkuisen virittänyt kinaakin heidän kanssaan, mutta lopulta he ovat sanoillaan aina häikäisseet, yllättäneet, järkyttäneet, naurattaneet ja itkettäneet. Ehkä jopa lohduttaneetkin. Tosin monen perä perää ahmaistun kirjan jälkeen Günther on suosiolla siirtynyt odotushyllylle lepäämään, mutta Kurt tiputtelee huomionkipeänä opuksiaan varpailleni. Paul on rauhallisen sitkeästi pitänyt pintansa, vaikka välillä olen käskenyt hänenkin odotella vuoroaan, pitäähän sitä olla kohtelias muillekin kirjailijoille.

Yksi asia herrakolmikolla on yhteistä. Heidän seurassaan nousee väistämättä mieleen oivallus ahaa, näinkin siis voi kirjoittaa.