Loman alkuun sijoittuva ikäkriisi ei ole mukava asia. Oman iän hämmentynyt miettiminen on keski-ikäiselle kroonista puuhaa, mutta usein se sentään pysyy piilossa eikä onneksi aktuaalistu kuin kerran pari vuodessa. Eilen poljin töihin pyöränsarvia paniikinomaisesti puristaen ja yritin keskittyä ympärillä olevaan kauneuteen, lomasuunnitelmiin, pelkkään polkemiseen. Yritin olla ajattelematta päässäni pyöriviä numeroita, ajan kulumista, vuosien yhä nopeutuvaa kiertoa, suupielissäni mahdollisesti olevia tyytymättömiä juonteita ja sitä etten koskaan enää ole kolmissakymmenissä. Ja se mitä en halunnut ajatella, pyöri joka polkaisulla mielessäni.

Kun lähestyin kolmeakymmentä, olin kauhuissani uudesta iästä, lähestyvästä keski-iästä, omasta epäaikuisuudestani. Päätin kestää asian kuin nainen ja järjestin juhlat, hieman tylsät mutta mukavien ihmisten kanssa. Juhlat olivat kalpea muistuma menneistä opiskelijabileistä. Vieraiden lähdettyä seisoin pienessä keittokomerossani ja tiskasin astioita nousevan auringon ensisäteissä. Kun myöhemmin aamulla heräsin, avoimesta ikkunasta tulvi linnunlaulua, auringonvaloa, kesän ja elämän leppeitä ääniä. Olin rauhallinen eikä minua ahdistanut olla kolmenkymmenen.

Eilen päädyin näihin ajatuksiin ennen töihin saapumista. Siinä oli myös ratkaisu akuuttiin kriisiin. Päätin juhlia loman alkua ja ikäänikin, ihan vähän. Hain lempikahvilastani raparperitorttua työkavereilleni, valitin hieman, sain halauksen ja käskyn viedä vesikannun kukat kotiin. Kotona söin lapsen kanssa tortun loppuun, silitin poskea. Yöllä kuuntelin Charlie Hadenia ja luin keski-ikäisen miehen filosofisia sanoja sanoista ja kielestä, hieman iästä ja muistoistakin. Näin unta, jossa nauroin lämmintä ja suurta naurua. Aamulla kuuntelin sateen ropinaa ja katselin ikkunasta pilvien väistymistä auringon tieltä. Kuuntelin Ellan kevyttä swingiä, nautin aamiaisen rauhassa ja mietin mihin kirjaan näin loman aluksi tarttuisin.

677744.jpg