Joskus käteen sattuu kirja, jota lukiessaan miettii miksei ole lukenut sitä aiemmin, jossain toisessa elämäntilanteessa, tilanteessa jossa teksteihin olisi erilailla ajankohtaista kosketuspintaa. Eira Stenbergin runokokoelma Parrakas madonna (Tammi 1983) on tällainen kirja.

Parrakkaan madonnan teemoja ovat lasten ja äitien väliset suhteet, kasvatukseen liittyvä vallankäyttö ja perhearki. Stenberg kirjoittaa kiivaasti kasvatuksen sisältämää väkivaltaa vastaan, korostaa lasten oikeutta itsenäisyyteen ja omaan tahtoon. Kiivaus ei kuitenkaan tarkoita vihasta hehkuvia säkeitä, vaan pitkälle pohdittuja mietteitä, jotka on rakennettu tarkalla ja lyyrisellä kielellä. Ymmärrystä kirjailijalla riittää myös äideille, jotka katsovat lapsiaan hämmentyneinä, uupuvat arjessa, rakastavat lapsiaan ja pelkäävät mitä kaikkea heille voi aikuisena tapahtua. Lapset ovat kirjassa ehkä korkeintaan viisivuotiaita (kutakuinkin ainoa mainittu ikä kokoelmassa) ja muutenkin runojen luonne on pienistä lapsista ja heidän äideistään kertova:

sellaisena päivänä ei ystävistä ole apua
sellaisena päivänä puhelimessa sataa räntää
sellaisena päivänä on kuin ratsastaisi palavalla hevosella
sellaisena päivänä jossakin syvällä kamarassa
repeää routa
ja verta himoava lisko
ryömii esiin

peilistä katsoo Medusa
ja minä muistan syntymäni ---
(Parrakas madonna, s. 13.)

Toisaalta kokoelmaa onkin ehkä helpompaa lukea nyt, kun lapset eivät enää ole pohkeeseen kiinni tarraavia taaperoita ja vauva-ajan väsymyssumu ja hämmennys ovat vain muisto. Stenbergin runot avaavat silmät huomaamaan kasvatuksen vallankäytön ja yksilön kunnioituksen puutteen: Kukaan ei huomaa onko lapsi kuollut / jos se täytetään puurolla. / Mitä järkevämpi lapsi, / sen paremmin se tottelee / niin että kuka tahansa näkee / miten hyvin se on kasvatettu ---. (S. 15.) Samalla se puhuu myös äidin peloista ja hämmennyksestä, kun lapsen kaikkivoipaisuus väistyy: Silloin olet talo valaistu laiva // ja voi miten pelkään // että puutarhassa joku kompastuu viikatteeseen. // Syvyyksistä olen työntänyt sinut / kuolevaisten joukkoon ---. (S. 50.)

Arjen, kasvatuksen sekä lapsien ja vanhempien suhteiden lisäksi runoissa sivutaan myös kirjoittamista. Mistäpä muustakaan seuraavassa runossa olisi kyse kuin runoratsu Pegasoksesta, joksi valehtelija (tarinoiden kertoja?) lasten myötä muuttuu: Valehtelija istui rattaissa: / musta hevonen oli valjastettu / vaunujen eteen. / Vierelle pantiin lapsi / ja hevonen muuttui valkeaksi. / Pantiin toinen / ja hevoselle kasvoivat siivet. (S. 23.)

Lisätaustoitusta Stenbergin tuontoon voi lukea esimerkiksi Leena Kirstinän artikkelista Tiedostavan humanismin projekti.