Olen liki mykistynyt - Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri on niin huima romaani, etten muista milloin viimeksi olen lukenut näin voimakkaan vaikutuksen tehneen teoksen, teoksen joka menee suoraan läpi, raapii ajatuksia ja jättää puhdistuneen toivon jäljelle.

Romaanin kieli on paikoin erittäin runollista ja henkilöiden ajatukset välillä liki sananlaskun muotoon kiteytyneitä päätelmiä tai pieniä runoja jo itsessään. Moniäänisestä kyläläisten kuorosta, jossa kapakkakeskustelut, ompeluseurojen mietteet, rukoukset ja sisäiset monologit lomittuvat ja liukuvat päällekäin, rakentuu ihmisenä olemisen mosaiikki, johon on kirjoutunut surua, syyllisyyttä, kaipausta, pelkoa, yksinäisyyttä, pienuutta, selvänäköisyyttä ja lopulta myös rakkautta ja toivoa. Kaiken ytimessä on uskonto, Jumala ja Darwinin evoluutioteoria, mutta ei näin yksinkertaisesti rinnan tai vastakkain aseteltuina. Uskon tai sen puuttumisen sekä juorujen ja luulottelujen kautta päädytään lauseeseen, joka on mielestäni teoksen tärkein: "raskainta elämässä ei ole epätoivo vaan toivon poissaolo" (s. 164).

(Otsikko on lainaus romaanin sivulta 40.)