Minulla on kahdeksan TV-ystävää: Dennis, Oz, Neville, Bomber, Barry, Moxey, Wayne ja Wyman. Murut, The Magnificent Seven.

Näkemiin vaan, muru (Auf Wiedersehen, Pet) on ainoa TV-sarja, jonka henkilöihin minulla on syvä tunneside. Näistä miehistä ja heidän elämästään pystyn puhumaan aivan kuin he olisivat todellisia, oikeita ihmisiä eivätkä vain televisiosarjan hahmoja. Sarjan päättyessä kaipaan heitä ja alan odottaa uusintoja. Pettymyksekseni Suomesta ei voi ostaa sarjan DVD-taltiointeja. TV 2 onneksi näyttää taas tällä kevätkaudella sarjan kaksi viimeistä tuotantokautta sekä kaksiosaisen täällä ennen esittämättömän minisarjan.

Ensi kertaa muruihin tutustuessani ajattelin heidän olevan rakastettavia tyyppejä, joita en kuitenkaan ehkä haluaisi oikeassa elämässä ystävikseni. Yhä uudemmat katsomiskerrat ovat kuitenkin vakuuttaneet minut siitä, että voisin heidät ystävikseni ottaakin. Kukapa ei tarvitsisi Bomberin jykevää olkapäätä, johon nojaten voisi kertoa ongelmistaan tai Dennistä, joka organisoi kaiken kuntoon. Luotettavaa Ozia, jonka rääväsuinen lähes jalkapallohuligaanin persoona on uusien osien myötä muuttunut sliipatummaksi. Moxeya, jonka puheen- ja ajatuksenjuoksu noudattaa muille epäselvää moxey-logiikkaa. Perusperheenisä-Nevilleä, joka arvostaa vaimoaan ja muita naisia. Barrya, joka menestyväksi liikemieheksi muututtuaankin on yhä täysin naistensa pompoteltavissa. Sujuvasti neuvoja jakelevaa naistenmies-Waynea tai hänen yhdenyönsuhteesta syntynyttä poikaansa Wymania, joka saa murujen matkassa Bomberista itselleen uuden isähahmon – ja Denniksestä melkein isäpuolen.

Murut tarjoavat minulle mahdollisuuden tarkastella miesjoukon dynamiikkaa sekä ystävyyttä, joka ilmenee tekoina, karheina puheina ja kaverin tukemisena. Tämäkin englantilaisten työläisten ryhmä elää poikkeusolosuhteissa, työkeikoilla kaukana kotoa. He ovat rakastettavia, raivostuttavia, hölmöjä, luotettavia, yritteliäitä, aivan tavallisia. Heistä on tehty ihmisiä kaikkine avuineen ja puutteineen. Ryhmän sisäinen yhteenkuuluvuus on voimakasta, vaikka tapaamisaikojen välillä kuluu pitkä aika. He tietävät voivansa luottaa toisiinsa ja toistensa apuun. Luulotellut petokset ryhmän sisällä ovat syvempiä petoksia kuin kukaan ryhmän ulkopuolinen voisi heille tehdä. Joillekin miehille ryhmä edustaa ainoaa todellista perhettä ja mahdollisuutta aidosti kuulua johonkin. Ystävyys on syntynyt hieman samalla tavalla kuin miesten armeijakaveruudet. Sen pohjana ovat yhteiset kokemukset poikkeusoloissa: pimeä työ saksalaisella rakennustyömaalla sekä siellä jaettu asuntoparakki. Ryhmän jäseneksi on päässyt omistamalla tikkataulun (Moxey) tai korvaamalla edesmenneen isänsä. Viimeisten tuotantokausien osissa Waynen korvaa hänen poikansa Wyman, joka haluaa tutustua tuntemattomaksi jääneeseen isäänsä tämän ystävien kautta. Näin Magnificent Seven pysyy seitsikkona. John Sturgesin elokuvaan 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven) sarjan miehet myös viittaavat itsestään puhuessaan, ja eräässä osassa he pohtivat keitä elokuvan hahmoja kukin edustaa.

Sarjassa ja sen henkilöissä minua miellyttää eniten juuri ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kuvaus. Näiden miesten välinen solidaarisuus on rosoisen kaunista, kaverille voidaan huumorin keinoin kuittailla raskaasti, mutta hänestä ei puhuta pahaa selän takana ja häntä puolustetaan ulkoisia uhkaajia vastaan itseä säästelemättä. Kaikessa ryhmähenkisyydessäänkin näillä miehillä on suuri sydän, he auttavat pulaan joutuneita ja tuntevat sympatiaa valtaväestön reunamilla eläviä (esim. intiaaneja) kohtaan. Mikään muu sarja ei ole puhutellut minua samalla tavalla, Näkemiin vaan, murun henkilöt ovat TV-ystäviäni. Sarjan jaksoja odotellessa voi aina välillä kuunnella Mark Knopflerin kolmannen tuotantokauden osiin säveltämää tunnuskappaletta Why Aye Man, jonka taustoja laulavat Tim Healy (Dennis) ja Jimmy Nail (Oz). Musiikista murut puhuvat paljonkin. Jos he olisivat suomalaisia, heidän suosikkibändinsä olisi luultavasti Eppu Normaali.

Why Aye Man!