Rakas päiväkirja, kyllä minäkin olen lapsia nukuttanut ja siinä joskus jopa onnistunut, ja niin, on minultakin joskus kahvi loppunut mutta en minä silti ole lähtenyt kauppaan juhlamokkaostoksille tai naapurin mummon ovea kolkuttelemaan ja jättänyt taaperoita yksin kotiin uinailemaan siksi aikaa. Ehkä olisi pitänyt, olisin voinut kokea jonkun seikkailun. Mutta ei sentään. Olisin varmaan vain liukastunut jossain matkan varrella ja juuri silloin huomannut unohtaneeni kännykän kotiin ja sitten olisin saanut omin avuin hyppiä yhdellä jalalla tai kontata takaisin. Itkua olisin vääntänyt ja mies olisi töistä palattuaan haukkunut ettei meidän kersoja yksin jätetä kahvikupillisen takia ja kääri ite idealsiteesi saamari. Tai jos kahvi nyt ei joskus olisikaan loppunut - vaikka kyllä se on - niin maito ainakin on ja se on ollut ihan samanveroinen katastroofi, koska musta kahvi on pahaa. Vähemmästäkin äiti ärtyy.

Mutta toiset ne vaan seikkailevat tyhjä kahvikuppi kourassa ja päätyvät ties minne kahvin alkulähteille sillä aikaa kun penska nukkuu onnellisen unta kotona viltin alla täysin tietämättömänä äitylin seikkailuista. Tai ainakin yksi äiti, josta Otsamon Pena kertoo monin kuvin ja vähin sanoin Kahvitauossaan. Että se osaa.