Yksi puheenaihe herättää minussa aina ristiriitaisia tunteita. Nimittäin kotiäitiys. Luettuani tänään uusimmasta NYTistä kolmen kotiäidin haastattelut sekä parin asiantuntijan kommentit, huomasin tämän taas. Mikä minua kiusaa? Se pienoinen kaihertava syyllistäminen, joka näissä jutuissa aina on. Vähän samaa kuin imetyskeskusteluissa. Teet äitinä niin tai näin, teet aina väärin. Ei auta vaikka päätös kotiäitiydestä tai työhönmenosta olisi perheen yhteinen. Jos viet lapsesi päivähoitoon, altistat hänet depressioille ja muulle henkiselle pahoinvoinnille. Jos jäät kotiin, ajattelet vain omaa mahdollisuuttasi helppoon elämään, teet lapsistasi äitiriippuvaisia ja sosiaalisesti lahjattomia. Oli äidin (itse asiassa koko perheen, mutta sitä ei näissä haastatteluissa yleensä jostain syystä mainita) ratkaisu mikä tahansa, hänen joka tapauksessa annetaan ymmärtää olevan syyllinen yhteiskunnan kaikkinaiseen pahoinvointiin.

Tämänpäiväisen haastattelun myötä aloin kannattaa lämpimästi tasarahamallia. Siinä yhteiskunta maksaa jokaisesta alle kouluikäisestä lapsesta 400 euroa ja perheet päättävät itse käyttävätkö rahan kotiin jäävän vanhemman palkkaan, kunnallisen tai yksityisen hoitopaikan osa- tai kokopäiväkäyttöön vai palkkaako kotiin hoitajan. Hieno juttu, ratkaisu olisi perheiden oma. Mutta ei se kyllä tätä kotiäiti-uraäiti –vastakkainasettelun sisältämää syyllistämistä taitaisi lopettaa. Aina on joku, joka alkaa sivaltaa muita. Aina on joku, jonka ratkaisu on ainoa oikea ja hän haluaa kertoa sen muillekin. Joskus se on kotiäiti, joskus uraohjus, välillä joku kolmas.

Olen ollut perheen yhteisellä päätöksellä kotiäitinä äitiyslomien ja hoitovapaiden aikana, välillä myös virka- tai vuorotteluvapaalla. Onkohan se ollut oikeaa kotiäitiyttä, kun on ollut työpaikka odottamassa? Kotona on mukavaa lasten kanssa, mutta se on välillä myös raskasta. Jokainen lasten kanssa kotona ollut tietää sen. Jotkut ovat kuin luotuja kotiäitiyteen, mutta kaikille kotiäitiys ei sovi ja silloin on parempi miettiä muita ratkaisuja. Hyvinvoiva vanhempi kun kuitenkin on lapsen etu. Lapsen etu on äidin etu – mutta äidin etu olisi myös, että hän saisi toteuttaa omaa ja perheensä valintaa vailla syyllistämistä.