"Kaikki meistä kertovat tarinat on kerrottava menneessä aikamuodossa. Ne keriytyvät auki taaksepäin siitä missä me nyt olemme, emme enää tarinan henkilöinä vaan katsojina jotka ovat päättäneet avata suunsa. Polku, jonka jätämme taaksemme, on joskus merkitty samanlaisilla pikkukivillä, joilla Hannu alussa merkitsi tiensä. Toisinaan polku on poissa koska linnut ovat lentäneet maahan ja syöneet kaikki muruset auringonnousun aikaan. Tarina kiitää aukkopaikkojen ylitse, täyttää ne täytesanoilla "ja" ja "ja sitten". Minä olen tehnyt niin näillä sivuilla pysyäkseni polulla jolla tiedän olevan kuoppia ja montakin syvää monttua. Kirjoittaminen on tapa jäljittää minun nälkääni, ja nälkähän ei ole muuta kuin tyhjiö." (S.463-464.)

895725.jpgAloitettuani Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (Otava 2007; alkuteos What I Loved, 2003; suomennos Kristiina Rikman) minua hämmensi se, että naiskirjailija oli valinnut kertojakseen miehen. Ensimmäisen osan myötä ihmetys häipyi eikä kirjailijan ja hanen kertojansa sukupuolella ollut mitään merkitystä. Mietin myös miksei kirjailija valinnut naiskertojaa. Vastaus on tietenkin se ilmeisin: jos kertojana olisi joku romaanin naisista, olisi tarina erilainen. Kertojan, taidehistorioitsija Leo Hertbergin, näkökulma on tarinan kannalta oleellinen. Hän on samaan aikaan kokija ja tarkkailija, sivussa ja keskiössä. Hänen ammattinsa on katsoa, tutkia ja tulkita niin nykyhetkeä kuin historiaa.

Romaanin monet teemat, taide, taidepiirit, tutkimus, hysteria, nälkä, syömis- ja persoonallisuushäiriöt, perhe, rakkaus, kuolema, petos, totuus ja valhe, kietoutuvat yhteen läpi koko teoksen. Hustvedt käsittelee teemojaan monimuotoisesti. Kuvataiteilija Bill Wechslerin teokset ovat avaimia teemoihin, samoin vastauksia hänen epäilyksiinsä. Taiteessaan hän kertoo sen mitä ei tunnusta sanallisesti. Toisia avaimia tarjoavat Violet Blomin tutkimukset hysteriasta ja syömishäiriöistä.

Romaani on jakautunut kolmeen osaan ja kolmen suhde on keskeistä teoksessa. Kuvattuaan kolmen hengen eroottista peliä Violet puhuu sulautumisesta ja määrittää sen koskemaan ihmissuhteita laajemminkin:
-- sulautuminen on avaintermi. Se on parempi kuin suggestio, joka on yksipuolinen. Se selittää mistä ihmiset harvemmin puhuvat, koska me pidämme itseämme erillisinä, sulkeutuneina yksilöinä jotka törmäilevät toisiinsa mutta pysyvät kiinni. Descartes oli väärässä. Ei se ole: Ajattelen, siis olen olemassa. Se on: Olen olemassa koska sinä olet. --- Tärkeintä on että me sekoitumme kaiken aikaa muihin. Joskus se on normaalia ja hyväksi, joskus taas vaarallista. (S. 119-120.)

Violetin teoria on Hustvedtin romaanin keskeisin teesi ja siinä on minusta kiteytettynä teoksen ydin. Romaani sisältää monia kolmen osapuolen suhteita toisiinsa. Yhteys voi olla koko ajan näkyvä, mutta näkymättömänäkin se on läsnä (esimerkiksi Bill, Billin vaimo Lucille ja poika Mark). Nämä kolmikot muuntuvat ja sama henkilö voi olla monessa kolmikossa samaan aikaan. Kolmikkopareja ovat esimerkiksi Leon perhe: Leo, Erica ja Matthew; Bill, Lucille ja Violet; Leo, Mark ja Bill &Violet; Leo, Bill ja taide. Aina kolmikon väliset suhteet eivät ole selviä edes niiden jäsenille, niitä voi värittää jokin määrittelemätön vihamielinen tunne, kuten esimerkiksi kolmikossa Bill, shokkitaiteilija Teddy Giles ja taidekriitikko Henry Hasseborg.

Kolmikkosuhteet ovat teoksen vahvaa antia, mutta välillä lukiessa tuntui siltä, että ratkaisu on pakottanut parikin keskeistä henkilöä marginaaliin. Fredrika kysyi aiemmin, olenko samaa mieltä Kirsi Pihan kanssa siinä, että romaanin alkupuolella on notkahdus jännitteessä. Kävin Lukupiiri-blogissa vihdoinkin lukemassa mitä Piha romaanista sanoo. En kokenut jännitteen notkahdusta hänen mainitsemillaan sivuilla. Siinä kuvatut asiat olivat minusta kiinnostavia ja tarinan edetessä ne osoittautuivat tärkeiksi taustoiksi teoksen käsittelemille tapahtumille ja tunteille.

En halua kirjoittaa tässä henkilöistä ja tapahtumista enempää, en halua tehdä juonipaljastuksia. Hustvedt on taitava kirjoittaja, joka on rakentanut teoksensa niin, ettei sivumäärästä (romaani päättyy sivulla 466) huolimatta teoksessa tunnu olevan turhaa tilkettä. Jotkut asiat jäävät loppupuolella romaania avoimiksi, mutta minäkertojahan ei ole kaikkitietävä, ei edes oman elämänsä asioissa.