Intensiivinen takaa-ajokuvaus, jossa kahden kertojan äänet ja näkökulmat vaihtelevat. Sisäistä monologia. Takaa-ajon syy ei selviä, ei edes kuka pakenee ketä. Tarina ja kieli vievät mennessään.

Nuo tulevat mieleen, kun poimin hyllystä ohuen valkoisen kirjan. En muista miksi olen alun perin lukenut Branimir Šcepanovicin pienoisromaanin Suu täynnä multaa (Otava 1985, suom. Tuula Jaale-Misic; alkuteos Usta puna zemlje, 1974), en edes sitä olenko ensin lukenut lainakirjan vai ostanut kirjan siitä mitään tietämättä. Muistan kuitenkin, että kirja teki minuun suuren vaikutuksen, ahmaisin sen kerralla (sivuja on vain 78) mutta en ole tainnut lukea sitä sittemmin. Nyt luin ja osa samasta intensiteetistä on jälleen läsnä.

Suu täynnä multaa kertoo nimettömästä miehestä (romaanin toinen kertoja), joka on matkalla kotiseudulleen Montenegroon kuolemaan. Hän jää junasta hetken mielijohteesta ja alkaa kävellä kohti tuntematonta. Hän näkee pimeyttä halkovan tähdenlennon. Saman tähdenlennon näkee kaksi metsästysretkelle saapunutta miestä, Jakov ja tarinan toinen nimetön kertoja. Kolmikon tiet risteävät kaukaisella ja kesyttömällä seudulla. Sanaton kohtaaminen muuttaa itsemurhaa hautovan miehen takaa-ajetuksi ja kaksi rauhallisen viikonlopun viettoon tullutta miestä takaa-ajajiksi. Takaa-ajo alkaa osin uteliaisuudesta, osin erämaassa noudatetun käytöskoodin rikkomisesta:

"Ensi näkemältä oudolta tuntuvalla teollamme ei ollut mitään muuta vaikutinta kuin halu tehdä hänelle tietäväksi, että on tuiki tyhmää ja turhaa paeta, kun hän kerran voi kääntyä meidän puoleemme ja pyytää apuakin, jos on joutunut vaikeuksiin. Meidän tarkoitusperämme olivat siis vilpittömät. Yritimme estää häntä joutumasta tykkänään häpeään ja naurunalaiseksi." (S. 17.)

Mies pelkää elämää, ihmisiä ja kuolemaa. Hän pakenee, koska ei halua muuttaa päätöstään kuolla ja toisten ihmisten läheisyys saa hänen päätöksensä horjumaan.

Takaa-ajon jatkuessa takaa-ajajien motiivit muuttuvat, uteliaisuus muuttuu kiusanteoksi, kiusanteko vihaksi ja lopulta pakenevan ja takaa-ajajien välille kasvaa side, jota Jakov ja hänen toverinsa eivät kykene katkaisemaan. Takaa-ajajiin liittyy matkan varrella lisää jahtaajia, kuka mistäkin syystä:

"Oliko meillä muuta mahdollisuutta kuin vihata häntä? Ensin emme edes tajunneet, että tuo voimakas ja kummallinen vihan tunne, joka oli pakottanut meidät takaa-ajoon, oli jo häivyttänyt kaikki motiiviemme eroavaisuudet. Tulimme pian läheisiksi ja samastuimme toisiimme, niin että aloimme muistuttaa toisiamme ulkonäöltäkin: hiestä märkinä, naamat irvessä juoksimme samassa rytmissä, hengitimme samaan tahtiin, kuin raivostunut koiralauma, jonka voimaa ylläpitää vain viha ja vimma." (S. 45.)
 

Pakeneva mies kasvaa vähitellen takaa-ajajiensa silmissä epätodelliseksi hahmoksi, jonka olemassaoloa – ja samalla jahtaajien omaa elämää - aletaan kyseenalaistaa.

Takaa-ajajien joukon kasvaessa takaa-ajettu mies liukuu tiukemmin omaan sisäiseen maailmaansa, jossa elämä ja kuolema, menneisyys ja tulevaisuus lopulta sulautuvat yhdeksi ainoaksi ehjäksi kuvaksi maailmasta, kuvaksi, jonka pieninkin liike voi muuttaa tomuksi.

Suu täynnä multaa on intensiivinen, hurja kirja, joka on paljon enemmän kuin takaa-ajon kuvaus. Symbolisen takaa-ajon voi jokainen lukija tulkita omasta näkökulmastaan yhteiskunnallisena kritiikkinä tai ihmisen olemassaolon peruskysymysten käsittelynä. Mahdollisuuksia moneen on. Pakenevan miehen kuva täydentyy vähitellen, lukija saa tietää hänestä enemmän kuin takaa-ajajista, mutta samalla mies pysyy salaisuutena. Pakonsa kuluessa hän oivaltaa elämän tarkoituksen, ja lukiessani kirjaa minusta tuntui, että juuri tätä miehen mukanaan kantamaa ymmärrystä takaa-ajajat tietämättään lopulta metsästävät.