Olen viime päivinä piipahdellut oudoissa ja erikoisissa tunnelmissa ja maailmoissa, joita minulle on tarjonnut yksi kirja ja pari elokuvaa. Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa, Richard Attenborough'n Oh! What a Lovely War ja Danny Boylen Millions'ia yhdistää englantilaisuus, outo tunnelma ja erikoinen elokuvallisuus.

Coraline varjojen talossa (2003; Coraline 2002) kertoo satu-, fantasia- ja kauhukirjallisuuden keinoin unenomaisen tarinan oviaukon ja tiiliseinän erottamista rinnakkaismaailmoista, joiden välillä yksinäinen ja päättäväinen Coraline-tyttö kulkee tutkimusmatkailijan asenteella. Tiiliseinän takaa hän löytää omaa kotiaan vastaavan talon ja vanhempiaan muistuttavat toiset vanhemmat. Toisten vanhempien nappisilmät osoittavat Coralinelle, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. Ensimmäisestä vierailusta selvittyään tyttö palaa kaiken rohkeutensa keräten varjojen taloon, nyt pelastaakseen kadonneet vanhempansa.

Gaimanin teksti pitää otteessaan, yllättää, pakottaa miettimään toden ja unen, toivemaailman ja arjen välistä rajaa. Rinnakkaisuudet ja vastakkaisuudet - esimerkiksi Coralinen taipumus vaipua seikkailukuvitelmiin, joista hänet herättää olalle laskettu käsi ja hänen vastaavaa kosketusta jatkuvasti kavahtava käytöksensä rinnakkaismaailmassa, Coralinen nimi, joka oikeassa maailmassa jatkuvasti kuullaan väärin Carolineksi mutta rinnakkaisessa oikein  - houkuttelevat muuntuviin tulkintoihin. Teos on hyvin elokuvallinen, lukiessani näin kohtaukset elokuvina, aluksi jonain peribrittiläisenä tuotantona, lopulta animaationa. Ja IMDb:tä selattuani huomasin, että animaatioelokuva teoksesta onkin tulossa.

Oh! What a Lovely War (1963) puolestaan on omituisimpia näkemiäni sotaelokuvia. Satiirinen ja osin näyttämöllinen musikaali ensimmäisestä maailmansodasta heiluu onnistuneen kokeellisen elokuvan ja hupaisan kuusikymmenlukuisen campin välillä. Päällimmäiseksi käsitykseksi jää pienen pölyisyyden alta näkyvä onnistuminen. Musiikkinumerot perustuvat ensimmäisen maailmansodan aikana laulettuihin lauluihin ja ne luovat ironisen vastakatsannon osin autenttisista puheista ja kirjeistä poimittuun dialogiin. Etäännytetty kerronta paljastaa sodan absurdiuden ja menetysten kitkeryyden lakonisesti, tapahtumia tarkastellaan rinnan rintamalla ja brightonilaisella huvilaiturilla sijaitsevalla kotirintamalla ja esikunnassa. Elokuvan tunnelma on jotenkin outo, kevyen painava. Joissakin kohtauksissa elokuva onnistuu myös koskettamaan. Attenborough käyttää musikaalielokuvassaan mestarillisesti hiljaisuutta. Hiljaisuus nostaa ja korostaa tapahtumia. Elokuvan hienoimpia kohtauksia on joulunvietto rintamalla, kun vihollissotilaat kohtaavat toisensa ihmisinä.

Frank Cottrell Boycen samannimisen nuortenromaaninsa pohjalta käsikirjoittama ja Danny Boylen ohjaama Millions (2005; vuonna 2004 ilmestynyt kirja ilmestyi samana vuonna suomeksi nimellä Miljoonat) on ihastuttava elokuva pyhimyksiä kunnioittavasta ja äitiään kaipaavasta seitsenvuotiaasta Damianista, hänen veljestään ja leski-isästään sekä taivaalta pudonneesta rahakassista, jonka sisältämät punnat ovat euroon siirtymisen vuoksi muuttumassa parin viikon sisällä roskapaperiksi. Damian haluaa olla köyhiä auttava hyvä ihminen ja hän saakin monia neuvoja eri pyhimyksiltä Pyhästä Pietarista ja Fransiscus Assisilaisesta lähtien. Elokuva sisältää mukavaa pohdintaa uskosta, moraalista, hyväntekemisestä, ahneudesta, kuoleman hyväksymisestä ja uuden elämän mahdollisuudesta. Veljeksiä näyttelevät Alex Etel (Damian) ja Lewis McGibbon (Anthony) sekä Rimakauhusuosikkini James Nesbitt (isä Ronnie) ovat häkellyttävän sopivia rooleihinsa. Kirjoituksen otsikosta huolimatta elokuvan tunnelma ei ehkä sittenkään ole kovin outo. Elokuvaa hyödyntää fantasiaa arkisesti ja siksi pienen pojan keskusteluihin pyhimysten kanssa on helppo uskoa. Elokuva jättää hyvän mielen – ja halun lukea Cottrell Boycen kirjan.