Tarinoinnin nuotti ympärilläni on sama kuin ennen, elävät ja kuolleet, läheiset ja kaukaiset, tuntemattomat nimet ja sukulaisuussuhteet, tapahtumat äsken ja vuosikymmeniä sitten solmiutuvat yhteen, ovat läsnä ja totta vaikka väliin mahtuu sukupolvia, sotia ja uusia maastamuuttoja. Kuuntelen ja tiedän, etten koskaan kykene kertomaan samoin, minun puheeni on kapeaa ja nykyistä, minä vasta hapuilen kohti menneitä sukupolvia, etsin vanhoista kuvista uusia kasvoja, keksin ilmeille tarinoita kun en niitä tiedä enkä koskaan saakaan tietää. Puhe kulkee ja polveilee, murteen rytmi tuudittaa johonkin hetkittäin itkettävän tuttuun, johonkin joka on mutta kuitenkin jo minulta mennyttä.

Pöytä on eri paikassa, pöytäkin on eri eikä sen ympärillä ole enää penkkejä. Selkäni takana pihlaja on uusi, se kurottaa pieniä oksiaan postilaatikon ylle, vanhojen pihlajien oksat häivähtävät mielen kuvissa. Maisema on sama ja uusi, tasatumpi ja hiljaisempi. Tiet vievät yhä vanhoihin paikkoihin, jos niitä on. Yhä kääntyvät kärrytiet, yhä on taivas, pellot ja joki, on silta. Kaikki selkäni takana, risteyksestä suuntiaan hakien, pysyvinä, muiston paikoilleen kiilaamina. Kirkkainakin, jos astuisin vuosien usvan läpi.

Jos kuljen halki tuvan ja perähuoneen, jos kiipeän ikkunasta - salaa kuten ystäväni muistutti meidän kerran tehneen - astun suoraan lapsuuden hiljaiseen paikkaan. Jos en käännä päätäni, jos unohdan kadonneet hopeapajut ja poppelin tuoksun, jos katson vain yhteen kohtaan, voin laskea käteni salaisimmista salaisimmalle.