Minun isoäitini ei lennä keittiöni läpi, ei istu lampun kuvulle keinumaan, ei pyyhkäise päätään puistellen rasvaista pölyä ylimmältä maustehyllyltä. Minun isoäitini on kätketty albumin kuviin sileässä nutturassa, tiukka ryppy kulmien välissä.

Minun isoäitini istui mummolan hellan vieressä riisipuuroa kauhalla sekoittaen. Hän hyräili virsiä ja katsoi pihlajien välistä tielle. Hänen silmiensä editse kulkivat ajan merkit ja tuhon kuvat, armo ja armottomuus, enkä koskaan tiennyt kumpaan hän uskoi enemmän.

Minun isoäitini rakasti kauneutta. Hän rakasti kauneutta puutarhassa ja leninkikankaan koreudessa. Hänen pihallaan kasvoi lumipallopensas ja keisarinkruunut, orvokit ja hopeapaju. Hänen leninkinsä kuosi oli hillitty, mutta kankaan pinnassa tuntui paratiisin sileys ja kauluksen käänteessä lämmin ja lääkkeinen tuoksu.

Minun isoäitini puheet olivat pieneen korvaan suuria ja pelottavia. Hän osasi maalata sanoillaan, väitellä ja pilkkoa osiin. Koko maailman hän tiesi, menneet ja taivaankin. Minun isoäitini kulki suoraan eteenpäin ja maa järähteli hänen askeltensa alla.


Minun isoäitini eli pitkän elämän. Hänen sileä nutturansa muuttui ohueksi letiksi, joka harmautta vailla valui kumaran olkapään yli. Hänen silmissään oli uudenlainen suru ja yksinäisyys.


Kun minun isoäitini kuoli, avasi tätini ikkunan isoäitini sielun lentää.