Kirjallisuuden aikamatkatarinat ovat minulle usein hankalia, siksi tyydynkin lukemaan niitä vain lasten- ja nuortenkirjoista. Ajan käsite, rinnakkaismaailmat, mahdolliset maailmat, kaikki ne ovat sellaista kieputusta, että minun filosofian taidoillani ei tarinoiden ytimestä saada kiinni. En osaa lukea scifiä, mutta lasten- ja nuorten fantasian aikamatkoihin tartun joskus, Pääsiäisenä luin kaksi, jotka olivat paitsi hyviä myös erilaisia keskenään. Hieman ymmälleen niistä jätti minut ainakin toinen.

Elisabet Ahon Aadan aikaikkunassa (Otava 2009) sukelletaan nykyhetkestä 1960-luvun Helsinkiin. Yhdeksänvuotiaasta Aadasta on mukavaa istuskella leveällä ikkunalaudalla ja katsella Mannerheimintien elämää. Eräänä aamuna vastapäinen toimistotalo häviää ja tytön silmien eteen avautuu ukin valokuvista tuttu näkymä: korkea kallio ja pari pientä puutaloa. Toisessa niistä ovat Aadan isovanhemmat asuneet ennen muuttoa tien toiselle puolelle kerrostaloon, jossa Aadakin äitinsä kanssa asuu.

Aada kykenee siirtymään ajassa 40 vuotta taaksepäin ja tuossa ajassa hän tutustuu kutakuinkin samanikäiseen Marjutiin ja tämän pikkuveljeen Jarmoon, joiden kautta Aada tutustuu 60-luvun elämään ja tapoihin. Uudet ystävät ovat muutoksen kynnyksellä: puutalot on määrätty purettaviksi ja perhe etsii uutta asuntoa. Aadan 60-lukulaiset kotikulmat näyttäytyvät aivan erilaisina: kännykkäkauppojen ja pizza-kebab -baarien tilalla on paperi- ja maitokauppoja, sekatavarakappoja, lihakauppoja, jäätelöbaareja.

Aikaikkunan avautuessa Aada kykenee kulkemaan kahden ajan välilä. Ajat myös sekaantuvat: kännykkä toimii 60-lukulaisen puutalon pihalla, samoin Valion baarin servietti ja palkkioksi saatu kultaketju kulkeutuvat Aadan omaan aikaan. Myös huoli isoäidin terveydestä yhdistää kahden eri ajan lapset ja sitä kautta päästään tarkastelemaan monissa asioissa tapahtunutta edistystä, jolloin kirjasta ei tule "ennen oli kaikki paremmin" -nostaligisointia. Aikavierailujen tarkoin rajattu aika on tällaiselle aikamatkan kuvaukselle vain eduksi.

Aho kirjoittaa sujuvasti ja mukavalla otteella. Aadan aikaikkuna on antoisa rinnastaessaan kaksi monin tavoin erilaista elämäntapaa ja se on oivallinen kirja aikuisellekin.

 

                    

 

Aivan toisenlainen on sitten Marja Luukkosen Kivinen kello (Tammi 2007). Vuonna 1977 teini-ikäisen Mallan vanhemmat ovat vuokranneet vanhan mummonmökin, jossa ei ole mitään mukavuuksia, ei sähköä eikä vesijohtoa. Tarkoitus on elää mahdollisimman luonnonmukaisesti ja myöhemmin ehkä muuttaa mökkiin ympärivuotisesti asumaan. Ilman mukavuuksia eläminen on kuitenkin raskasta ja vähitellen vanhempien välit kiristyvät. Pyöreällä kivellä istuva Malla kuuntelee alkavaa riitaa ja toivoisi olevansa jossain aivan muualla. Hän lähtee pihan takana olevaan metsään ja alkaa seurata oravaa, jonka käpälässä on kultainen rengas.

Malla eksyy metsässä ja kun hän vihdoin jonkun tunnin kuluttua löytää takaisin kotimökille, on aikaa kulunut 26 vuotta. Kaikki on muuttunut, tiet ja piha pusikoituneet, mökki rapistunut ja asumaton. Tästä alkaa Mallan etsintä. Miten ujuttautua takaisin vanhempien elämään, vanhempien joissa 26 vuoden muutokset näkyvät ja jotka eivät tunnista teini-ikäisenä pysynyttä tytärtään? Muuttunut maailma on Mallalle vieras: kännykät tietokoneet, mikrot, uusi raha - ainoastaan 70-lukuinen muoti näyttää pysyneen samana.

Mallan tunnistavat ainoastaan omalaatuisia aikakokeita tekevä vanha metsuri sekä kehityksessään lapsen asteelle jäänyt 19-vuotias veli Jaakko, joka ei ollut edes syntynyt Mallan katoamisen aikaan.

Kaikkea tätä Luukkonen kuvaa oivaltavasti ja eläytyen niin kuin yleensäkin fantasiakirjoissaan. Arki on arkea, mutta eläimet ja erilaisten vammautumisten vuoksi erityisherkät ihmiset näkevät ympäristöstään enemmän oli se sitten totta tai harhaa. Salaperäiset kivet, pihlaja ja tietäjäksi epäillyn naisen mökki ovat salaisuuden keskiössä.

Mietin lukemisen mittaan millaiseksi tämä aikamatka kiepautetaan teoksen lopussa. Marja Luukkosen teoksissa on aikamatkailtu ennenkin, esimerkiksi hienossa kansanperinteestä ammentavassa nuortenfantasiassa Kivi, joka tahtoi takaisin järveen (Tammi 2002). Nyt jäin jotenkin ymmälleni niin kuin usein aikamatkailun kiemuroita pohtiessani eri kirjojen yhteydessä. Mallan aikamatkailun (osittainen) selitys löytyy aivan kirjan lopusta ehkä parhaimpaan rinnakkaisten ja mahdollisten maailmojen tyyliin:

Kaikki tapahtumat olivat jo olemassa ja odottamassa, elämä otti niitä miten halusi, sirotteli sinne tänne, solmi niistä uusia kuvioita. Hänet se oli heittänyt väärään tulevaisuuteen ja palauttanut takaisin siihen aikaan johon hän kuului. Ja se aika oli tällä kertaa juuri sellainen kuin pitikin.

Kirjan tapahtumien valossa voikin miettiä, oliko Malla jo alun alkaen väärässä ajassa, oliko elämä heitellyt häntä ja hänen läheisiään ajassa sinne tänne kunnes viimein kaikki on oikealla kohdallaan. Aikamatkailu on monimutkainen juttu, sen vahvisti taas tämäkin kirja. Mutta lukea se kannattaa, Marja Luukkonen on minusta kotimaisen (nuorten)fantasian eturivin kirjoittajia.