Olen miettinyt aikaa ja mittoja, sekunnin sadasosia, senttejä, kymmeniä senttejä, metriä. Jos lapsi olisi polkenut pyöräänsä hitusen kovempaa tai kuski ajanut aavistuksen hitaammin. Nokkaosumaa pyörään, ilmalentoa, tömähdystä, joilta nyt vältyttiin, koska kahden kohtaajan nopeudet olivat toisessa suhteessa.
    Olen miettinyt aikaa, jonka tieto tarvitsee läpäistäkseen esteet. Hetkeä, jolloin kuulin miehen hätäisen äänen puhelimessa, sen miten rauhallinen olin. Miten sisäänpäin kääntynyt ja kaiken turhan ulkoisen poissulkeva polkiessani itse töistä lääkäriasemalle. Pitkää odotusta päivystyksessä. Varmaa ja tehokasta lääkäriä, joka kykeni iloisuudellaan rauhoittamaan lapsen. Myöhemmin kesäyön kypsiä tuoksuja, viinimarjaa, jotain tuntematonta kukkaa, ruohoa ja puita, kun keskityn vain kotimatkaan.
    Miten myöhään yöllä perheen jo nukkuessa tieto alkoi hahmottua, kyyneleet ja ahdistus nousta. Miten aloin miettiä sekunnin osia, kymmeniä senttejä, jotka estivät nokkaosuman, ilmalennon, tömähdyksen. Niin vähän, niin pieni matka, niin lyhyt hetki, silmänräpäys vain.
    Ja tiedän, että tiedon läpäistyä esteet minulta kestää kauan aikaa päästä siitä irti.