• Miksi Suomen lakiin ei ole kirjattuna subjektiivista oikeutta henkilökohtaiseen avustajaan?
  • Miksi avustajasta pitää luopua, kun muuttaa uuteen hoitolaan, jossa kukaan henkilökunnasta ei kuitenkaan ehdi viedä asukasta asioille?
  • Miksi oletetaan, ettei vaikeavammaisella ole hoidettavia asioita oman kotinsa ulkopuolella?
  • Miksi virkamiehet käskevät puolisokean ja hankalasti puhuvan henkilön soittaa virastosta toiseen, osastolta toiselle? Miksei virkamies itse ota selvää asioista ja soita vammaiselle takaisin?
  • Miksi vammaisen painettua rannekkeen kutsunappia, hoitaja tulee vasta kahden tunnin kuluttua? Onko kutsujalla aina tyyny mukana, että jaksaa odottaa lattialla maaten?
  • Miksi osa hoitohenkilökunnasta ei osaa suomea?
  • Miksi taksipalvelu ei pelaa?
  • Miksi kalaa pidetään kasviksena?
  • Miksi kasvissyöjän pitäisi syödä kanaa?

Kaiken tämän ja paljon muuta kertoo hiljainen ja vaivalloinen ääni, kun vaikeasti vammainen tuttu kertoo viimeaikaisista tapahtumistaan. Voimaton raivo valtaa mielen eivätkä oman arkielämän hankaluudet hetkeen tunnu miltään, eivät edes valittamisen arvoisilta. Haluan soittaa, huutaa ja raivota. Mutta kenelle? Tiedän – toivon! -, että on paljon välittäviä ja vammaisten asiaan vakavasti suhtautuvia virkamiehiä ja hoitohenkilökuntaa, mikä herättää uusia kysymyksiä: mistä rahaa parempiin resursseihin, parempiin palkkoihin, lisähenkilökuntaan? Mistä myönteisempi asenne vammaisia kohtaan, mistä myötätunto ja tahto pitää heikompien puolta? Mihin muun muassa minun veromarkkojani syydetään?