Erinäisten blogikirjoitusten ääressä olen jälleen pohtinut miksi ulkonäköarvostelu nyppii minua niin paljon. Ja varsinkin lihavuuteen ja laihuuteen liittyvät puheet. Syitä on monia. Teini-ikäiselle harkitsemattomasti sanotut arviot vääristävät monissa tapauksissa nuoren omaa käsitystä itsestään. Kuinkahan moni turha laihdutus on saanut alkunsa, kun nuorelle on huomautettu pyöreydestä? Kuinka moni pyöreämuotoinen mutta normaalipainoinen on alkanut uskoa olevansa lihava, kun häntä on sellaiseksi moitittu? Sanojan on helppoa mennä sen väitteen taa, että hänhän puhuu totuuksia ja totuuksiahan saa aina laukoa. Kuinka monia totuuksia itsestään totuudenpuhuja on valmis kuuntelemaan loukkaantumatta?

Se miten näemme toiset ihmiset ei ole pelkästään kiinni siitä miltä tuo toinen näyttää, usein katsomiseemme vaikuttaa oma käsityksemme asioista. En tarkoita suurta ali- tai ylipainoa, jotka ovat selkeästi nähtävissä. Tarkoitan muuta, sitä miten toiset mieltävät ylipainon, mikä heitä häiritsee. Tässä pari esimerkkiä. Ensimmäinen itsestäni. Ollessani parikymppinen eräs sukulaismies kysyi suoraan painoani. Vastasin eikä hän uskonut kilomäärää. Kohautin olkapäitäni, uskoiko hän painoni vai ei oli hänen ongelmansa. Hän uskoi minun valehtelevan ja haastoi minut puntarille. Mikäs siinä. Kun hän näki lukemat, jotka taisivat olla pienemmät kuin kertomani, hän häkeltyi. En ole unohtanut hänen noloa ilmettään. Olen joskus miettinyt miksi hän kuvitteli asian ylipäänsä kuuluvan hänelle? Olisiko hän haastanut puntarille jonkun miehen? Olisiko häntä edes kiinnostanut miehen paino? Miksi normaalipainoinen nuori nainen oli hänestä ylipainoinen?

Toinen tapaus. Olin nuorena aikuisena elokuvissa opiskelukavereitteni kanssa. Myöhemmin puhuimme elokuvasta. Naisten mielestä pääosanäyttelijätär oli hyvä ja viehättävä. Mieskatsoja totesi ”muuten joo, mutta se oli aika pyöreä”. Ällistynyt hiljaisuus levisi ryhmään. Näyttelijä oli kirmannut valkokankaan poikki ilkialastomana, kaikki olivat nähneet hänen litteän pyykkilautavatsansa ja treenatut jalkansa. Miksi nuori mies katsoi toisin? Ehkä näyttelijän pyöreät kasvot ja isohkot rinnat saivat hänet pitämään vaatetettua näyttelijää pyöreänä. Minne hän olikaan katsonut, kun alaston näyttelijä esiintyi?

Monet luonnostaan erittäin hoikat ja normaaliruokaiset ystävättäreni ovat usein vuosien varrella valittaneet, kuinka heitä pidetään anorektikoina ja he saavat jatkuvasti kuulla tölväisyjä laihuudestaan. Kilot kantaa jokainen itse, mutta niiden liiallisuudesta tai vähyydestä huomautteleminen on monen mielestä itsestään selvä etuoikeus. Samojen ihmisten mieleenkään ei tulisi esittää seuraavanlaisia kysymyksiä: ”Milloin olet ajatellut lopettaa änkyttämisen?”, ”Milloin ajattelit korjata oven, johon vaimosi taas viime lauantaina törmäsi?”, ”Milloin lopetat miehellesi nalkuttamisen?”, ”Onko mukavaa levittää panettelevia juoruja?”

Toisille ulkonäkö – ja varsinkin kumppanin – on tärkeä asia, sillehän ei mitään voi. Pitäisikö tällaisten henkilöiden vaatia avioehto, jossa kumppani sitoutuu avioeron uhalla lihomasta? Lupaako läskinvihaaja puolestaan välttää ryppyjä ja velttoja elämäntapoja? Olla jäämättä työttömäksi? Ihminen muuttuu vuosien varrella, sitä on vaikea välttää. Luonne voi pysyä samana, ulkomuoto ei. Elämän jäljet näkyät. Ulkonäköön liittyvät vaatimukset tuovat mieleen rakkauden ja hyväksynnän ehdollisuuden. Vanhan iskelmän ”koskaan et muuttua saa” on kohtuuton vaatimus.