Minä en tiedä meneekö tämä nyt oikein, Greta, mutta silti kuvittelen sinut. Sinun ruskean tukkasi, letin kierteiltä vapautuvat laineet. Sinulla on sininen hame, sen helma kerää mutaa, kun kuljet pihassa syksyllä. Palelevat kätesi työnnät esiliinan alle ja hetkeksi pysähtyessäsi katsot jonnekin. Katsot järvelle, niin luullaan, mietit milloin harmaankylmä silkki vetää jääpeiton ylitseen.

Mutta et sinä näe järveä. Et tätä järveä ainakaan. Oliko kotitalosi vieressä yhtä pieni vesi vai kumpuileva niitty, jonka yli saapui vieras joukko? Ehkä pyöritkin kolpakkoja kantaen kievarin pöytien välissä ja hätistit käsiä hameesi helmasta paitsi tämän yhden?

Kuiskitko salaa lapsesi korvaan vieraita sanoja, hellyyttä ja ikävää sinne minne ei enää ollut paluuta? Kääntyikö kielesi lopulta tälle lavealle murteella, sen pieniin pyöristyksiin ja salaa töksähtäviin mutkiin? Kuulitko vain murahduksia, puhuiko kukaan kun ensimmäisen kerran istuit penkin päähän kädet helmassa, hiuksesi kireälle vedettynä, salainen hiki alaselkään kerääntyen?

Totuitko syksyn pimeyteen joka laskeutuu peltojen ylle kuin paksu pilvi, jonka läpi ei suru puserru?

Greta, sinä pudistat päätäsi ja sanot, että surua voi pyörittää möykyksi esiliinan alla ja painaa jalallaan mudan syliin eikä äidin lepertelyä kuuntele kuin lapsi unohtavilla korvillaan. Sinä elät eri aikaa, sanoo Greta, etkä tiedä olinko totta vai väärinkerrottu tarina vain. Niin Greta sanoo ja sipaisee ruskeita hiuksiaan, suoristaa sinistä hametta esiliinan alla.