Eilen tallustelin lauhtuneessa pakkasessa auraamattomia teitä pitkin pysäkille. Lunta oli yöllä satanut kymmenisen senttiä. Pehmeän lumen vaimentamassa maailmassa kuuluivat vain aura-auton kolina ja bussin tyhjäkäynti. Olin töykeällä ja äreällä tuulella, liian vähän unitunteja takana, liikaa äksyilyä aamiaispöydässä, liian vähän leppeitä ajatuksia. Mietin sitten-ajatuksia. Sitten, kun olen tehnyt kaikki päivän kalenterissa olevat tehtävät, voin vetäytyä sohvannurkkaan murjottamaan, vetämään henkeä ja juomaan kahvia. Sitten, kun päivän pakolliset asiat on tehty, voin ottaa itselleni lepotauon, käsitellä kiukkua ja puhaltaa sen menemään. Sitten, kunhan ensin.

Ajattelin myös kirjoittamista. Sitä miten vaikeaa onkaan kirjoittaa tajunnanvirtatekniikalla. Pohdin millaisilla sanoilla kirjoittaa kävelystäni, miten kuvailla lumen luomaa äänettömyyttä, puita, joiden edellisen päivän huuruiset oksat oli lumi peittänyt, miten välittää ajatuksien hypähtely oikullisilla uomillaan. Heti kun aloin miettiä kirjoittamista, lauseet alkoivat jäsentyä kokonaisiksi, sanat etsivät koherenssia. Ajatukseni eivät enää hypähdelleet. Kirjoittaminen on minulle ajatusten jäsentelyä, haluan kirjoittaa selkeää tekstiä. Selkeyden halu tulee aina minun ja tajunnanvirtatekniikan väliin. Oivalsin, että voidakseni nauttia ajatusten rentouttavasta poukkoilusta minun ei kannata pohtia kirjoittamista. Voin vain havainnoida ympäristöäni, katsella, kuunnella ja haistaa, käsitellä vaikutelmat myöhemmin. Ja jos todella haluan kirjoittaa jonkun mieleeni tulleen lauseen kassakuitin kulmaan, mukana kannattaa pitää lyijykynää.

Iltaa kohden töykeä mieli lientyi. Löysin alelaatikosta Vaaleanpunaisen pantterin paluun, jolla viihdytin perhettä illalla. Lapsen hervotonta naurua kuunnellessani jotain suli sisältä ja elämä näytti taas vähemmän kireältä.