Vaeltelen sinne tänne. Tutunnäköistä silti muuta. Kuljen pitkin teitä, ympäriinsä. Tähän kylään on tullut kahvila, sinne jonnekin talojen ja navettojen väliin, jokeen viettävän pellon lähelle. Astun sisään, valoisaa, siistiä, viihtyisää. Nurkassa istuu tutuntuntuisia ihmisiä, en tunnista. En jää juttelemaan, ehkä hymyilen. Lähden kahvi kädessäni ulos. Haluan järven toiselle puolelle mutta en osaa kulkea vettä pitkin. Lähden kiertämään järveä, käännyn vasemmalle, kuljen rankkasateessa. Äitini hienoin juomalasi muuttuu kädessäni kahvikupiksi, sen ylöspäin kaartuva muoto, ohuuus ja pinnan rikkovat pitkät kohokuviot säilyvät. Pidän kuppia edessäni, totean kahvin kestävän ja muuttuvan laihaksi sateen valuessa joukkoon. Sade ei ole vain sadetta. se on olomuoto, jonka läpi ja jossa kuljen.