Suuri lapsuudenhaaveeni oli nukkekoti. Nukkekotia en saanut, en edes muista pyysinkö sitä. Ehkä olen pyytänytkin ja sittemmin pettyneenä unohtanut koko asian. Muistan saaneeni lahjaksi äitini työkavereilta nukkekodin huonekaluja, joissa oli jotain erityistä. Tuoksu ehkä, huonekalujen keveys ja hauraus käsissäni, niiden pienuus. Muistan vieläkin häivähdyksen ilahtumisen ja pettymyksen sekaisesta tunteesta. Nyt minulla olisi huonekaluja mutta ei taloa johon ne sijoittaa. Rakensin keittiön alakaappiin barbitalon, tein pyyhkeistä ym. huonekaluja. Vähitellen nukkekotihaave haaleni.

Onnelia ja Annelia luettuani haaveilin siitä, kuinka löytäisin oman pikkuihmisperheen, jolle tarjoaisin kodin ja turvapaikan keittiön alakaapissa, barbien kodissa. Olin hyvin pettynyt, kun tajusin etten sellaista löytäisi. Myöhemmin olin huojentunut, etten pikkuihmisiä löytänyt. Olisin ollut niistä vastuussa ja kenelle olisin niistä voinut kertoa ja kenen kanssa jakaa vastuun. Pikkuihmisiä ei voi hylätä, niitä pitäisi ruokkia ja suojella uteliailta ihmisiltä, varkailta ja poliiseilta.

Lapsena hienoin tietämäni nukkekoti oli Lundby. Myöhemmin tajusin, että on muunkinlaisia nukkekoteja, vanhanaikaisia taloja, puoteja, linnoja. Lundby menetti viehätyksensä. Parikymppisenä opiskelijana muistin lapsuudenhaaveeni ja kiinnostuin hetkellisesti uudestaan nukkekodeista. Saatoin tuijottaa ihaillen ja huokaillen vanhanaikaisia leluja myyvän kaupan hyllyjen ääressä nukkekoteihin tarkoitettuja pieniä esineitä ja vanhanaikaisia huonekaluja, jotka olivat kuin suoraan Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Esineiden hinta oli niin kallis, ettei ostamista voinut vakavasti edes miettiä. Haave haaleni uudestaan. Lasten synnyttyä nukkekotiunelma alkoi elää jälleen ja muutaman vuoden kuluttua perheeseen tulikin Lundby, jota en itse enää olisi valinnut. Lapset eivät nukkekodista innostuneet ja jonkun vuoden kuluttua kannoin väriliiduilla väritetyn ja leikeissä lähes luhistuneen talon kaipausta tuntematta roskiin.

Olen muutamana päivänä vieraillut erilaisilla nukkekotiaiheisilla nettisivuilla, lukenut nukkekotien historiaa ja seurannut blogeissa hienojen talojen rakentamista. Nukkekotisuunnittelijoiden ja -rakentajien mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja. Olen nähnyt viktoriaanisia taloja, linnoja, irlantilaisen yksihuoneisen mökin, uudisasukkaan tuvan, englantilaisen pubin, keijutalon, moderneja taloja, lukemattomia puoteja ja seinälle ripustettavan nukkekodin. Talot tuntuvat edustavan haavetta toisenlaisesta elämästä, menneisyyden tai satumaailman tuomisesta osaksi omaa elämää harrastuksen muodossa. Ihaillen olen katsellut tulitikun viereen aseteltuja Fimo-massasta tehtyjä hedelmiä ja leipiä, kekseliäästi rakennettuja huonekaluja, upeita nukenvaatteita sekä kauniita ja ilmeikkäitä nukkekotien asukkaita.

Oma haaveeni ei nukkekoti kuitenkaan enää ole. Minulla ei ole rahaa sen hankkimiseen, en osaa itse sitä rakentaa, tarvikkeita en osaa tehdä eikä minulla ole nukkekodille tilaa. Mutta jos haave joskus taas alkaa elää, voisin harkita vanhanaikaista kaappimallista nukkekotia, sellaista, joka ovet suljettuina näyttäisi vain antiikkikaapilta ja ovet avattuina sen ääressä voisi liukua ajatuksissaan vanhojen tyttökirjojen maailmaan.

Ehkä nukkekotihaaveeni pohjimmiltaan onkin ollut halua kuvittaa ja leikkiä Alcottin ja Montgomeryn teoksia?