Hitunen lunta ja jäiset tiet. Siirryn julkisiin kulkuneuvoihin ja huomaan vilkuilevani kelloa, kiristäväni askelia. Tutkin aikatauluja, etsin oikeaa lähtöaikaa, mietin ruuhkakohtia. Katselen ikkunasta, pohdiskelen onko pyöräilyreittini oikeasti liukas.

Työmatkat pyöräillen kuluvat hiljaisissa ajatuksissa, työasioita suunnitellen, joskus haaveillen, joskus liki ajatuksettomassa tilassa. Hiljakseen polkien, luontoa katsellen.

Bussissa takanani istuvan naiskaksikon puhe tunkee vähitellen omien ajatusteni yli. Olen istahtanut keskelle keskustelua, jonka alkulähdettä en tiedä. Äänet vyöryvät ylitseni, ne varastavat huomioni ja minua alkaa ärsyttää. Naiset artikuloivat huolellisesti, keskustelevat tyynesti, mutta mietin kuulostaako toinen hitusen hyökkäävältä tai vähättelevältä. He eivät hauku ketään, keskustelu on neutraalia. Alan kuunnella äänensävyjä ja painotuksia. Mietin kertooko puhetapa jotain oleellista naisista. Hillitsen haluni kääntyä ja katsoa minkä näköiset he ovat. En osaa keskustelun ja äänien perusteella arvioida heidän ikiään. Vähitellen hypähtelevä keskustelu lakkaa ärsyttämästä, toisen naisen hyökkäävältä kuulostanut puhe ei tunnu sellaiselta enää, hän puhuu kauniisti aviomiehestään. Jäädessäni pois en kehtaa katsoa naisia, se olisi liian paljastavaa, katselemalla heitä osoittaisin kuunnelleeni.