Olen ollut viime aikoina tavallista ärtyneempi. Syynä on ikävä tenniskyynärpää, joka estää työssäkäynnin, kirjoittamisen, siivoamisen ja lomailun. En pelaa tennistä enkä golfia, mutta työ ja harrastukset rasittavat käsiä. Minun pitäisi olla nyt kesälomalla, mutta enpä olekaan. Olen sairaslomalla käsi lastassa, istun sohvalla ja murjotan. Olen ravannut lääkäreillä hakemassa sairaslomaa ja kuunnellut ristiriitaisia ohjeita. Ensimmäinen ei meinannut antaa sairaslomaa, sain urakalla vakuuttaa, että minunkin työssäni tarvitaan kahta kättä. Toinen käski venytellä, kolmas kielsi sen ehdottomasti. Mitä järkeä oikeastaan onkaan venytellä tuskanhiki otsalla ja kivusta pahoinvoivana, kysyn vaan. En jaksa edes huvittua siitä, että kävelykin sattuu käteen. Polkupyöräonnettomuutensa takia myös mies on hieman käsipuoli, joten kaaos keittiössä ja pyykkikaapin liepeillä kasvaa. On muuten mielenkiintoista ripustaa pyykkiä kuivumaan yhdellä kädellä, kun kipeä tassu voi vain hieman kompata. Teen siis hommia pääasiassa yhdellä kädellä. Blogitaukoa tulee pidettyä pakosta. Naputtelu yhdellä kädellä sujuu mutta rasittaen tervettä kättä, joka onkin alkanut lähetellä ikävän puoleisia terveisiä. Runotorstaita sentään olen jonkun verran pystynyt moderoimaan.

Mitä hyvää asiasta löytäisi? Tulee luettua paljon kirjoja, katsottua rästiin jääneitä elokuvia ja hurjistuttua jalkapallopelien vuoksi. Tuo jälkimmäinen ei ehkä ole niin positiivinen juttu, mutta minkäs sille voi, kun inhoan pelaajien filmaamista, nilkoille potkimista, reisien telomista, vastustajan tahallista vahingoittamista, vääriltä näyttäviä tuomaripäätöksiä, joidenkin joukkueiden pelityyliä, omien suosikkien tippumista, omaan verkkoon tehtyjä maaleja ja niiden hyväksymistä, videotarkastusten välttämistä, selostajan jatkuvaa kommentointia alisuorittajista silloin kun joukkue oikeasti pelaa hyvin, sanoja historiallinen ja legendaarinen. Tosin noita sanoja inhoan muissakin yhteyksissä, eiköhän olisi jo aika keksiä uudet muotisanat. Kaikesta huolimatta jalkapallo on hieno laji, minä vain suhtaudun siihen tunteella ainakin suosikkieni kohdalla. Olenkin perheen äänekkäin kannattaja, huudan maaleille ja tuhahtelen suurieleisesti. Hieman hiljaisempaa eläytymistä on toivottu.

Nyt palaan kirjojen pariin, yritän murjottaa ja ärtyillä vähemmän.