"—he yrittivät muistaa, ja usein he muistivat yksityiskohtaisesti asioita, joita ei ollut koskaan tapahtunut. Sillä ei ollut väliä. He olivat olleet New Yorkissa niin pitkään, että jotkin muistot olivat jääneet piiloon siihen muistin kolkkaan, missä todelliset ja keksityt tapahtumat ovat yhtä tärkeitä." (S. 10.)

 
 994403.jpg   994401.jpg


Harvemmin tulee kirjaa lukiessa miettineeksi minkä näköinen henkilö kirjan takana on. Mies joka keksi Manhattanin (Like, 2007; alkup. El hombre que inventó Manhattan, 2004, suom. Päivi Paappanen) teki kuitenkin uteliaaksi ja kyllä vain, jotenkin teoksensa näköinen kirjailija Ray Loriga onkin. Älkää kysykö miksi päädyin tällaiseen ulkokirjalliseen päätelmään, lukekaa kirja ja katsokaa kuvaa sen jälkeen uudestaan.

Mies joka keksi Manhattanin on monista lyhyehköistä toisiinsa lomittuvista ja toisiaan täydentävistä kertomuksista rakentuva teos, ehkä romaani, ehkä novellikokoelma. Eri aikatasoissa liikkuva kirjava ja laaja henkilökaarti kuljettaa erillisiä tarinoita pitkin ja poikin Manhattania. Pääosassa onkin oikeastaan juuri Manhattan, eivät henkilöt eikä New York. Saaren monimuotoinen elämä tuodaan näkyviin juuri eri yhteiskuntaluokkia edustavien ihmisten kautta. Jo ensimmäisen novellin (tai kertomuksen tai luvun, miksi sitä haluaakin nimittää) alku herätti kiinnostukseni:

Mies joka keksi Manhattanin käytti nimeä Charlie, vaikka hänen oikea nimensä olikin Gerald Ulsrak, hän oli naimisissa ja hänellä oli kaksi tytärtä. Tai ehkä vain yksi. Jotkut sanoivat, että vanhempi tyttö oli toisen miehen tytär, ehkä siksi miten Charlie katsoi häntä tai pikemminkin ei katsonut. Gerald Ulsrak oli syntynyt pienessä kylässä Romanian vuoristossa ja unelmoinut aina paremmasta paikasta, Manhattanista, ja toisesta nimestä, Charliesta. (S. 9.)

Teoksen henkilögalleriaan kuuluvat muun muassa talonmies, pianokauppias, meksikolainen elokuvatähti, muut naiset varjoonsa jättävä kaunotar, Sofistikoituneiden amatsonien toimittaja, gansteri, kauniista korealaiskaksosista haaveileva lakimies, vanha kaunotar, joka kykenee olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan, kuuluisa talkshow-juontaja ja amatöörisalapoliisiksi ryhtyvä sairaala-apulainen. Teoksen kirjailijakertoja tapaa William Burroughsin tämän asuttamassa yleisessä käymälässä, koska on tulkkina suomalaiselle englantia taitamattomalle ja ujolle suomalaiselle kustantajalleen (Kaksi pistoolia, s.34.).

Loriga kirjoittaa – ainakin Paappasen suomennoksen perusteella – hienoa ja oivaltavaa kieltä, joka tekee tarinoista pinnaltaan näennäisen yksinkertaisia. Kirja on surullinen, melankolinen ja hauska, se saa mielikuvituksen kihisemään. Teoksen loppuun asti olin varma, että kirjailija kiepauttaa kaiken yhteen jollain terävällä liikkeellä, mutta mitä vielä. Muutaman tarinan ratkaisu paljastetaan, muuten tarinoita on jätetty auki eikä teoksessa esiintyvän kirjailijaminäkertojan henkilöllisyyttä kerrota. Viimeisessä kertomuksessa Hiiriä ja ihmisiä – hemingwayläisestä viitteestä huolimatta otsikolla on myös hyvin konkreettinen merkitys – kertoja on muuttamassa Manhattanilta. Kertoja lähtee, mutta kertomukset henkilöineen jäävät, ne elävät omaa elämäänsä ja siksi kertomuksista osa on keskeneräisiä tai vaiheessa.

Elokuvaohjaajanakin
kunnostautuneelta Lorigalta on suomennettu myös kolme muuta teosta: Kirkkaalta taivaalta (Tammi, 1997), Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002) ja Kameleontti (Like 2003). Pitänee tutustua niihinkin.