614656.jpg

Kävin katsomassa Hartwall Areenalla vierailevan Mamma mia!musikaalin tyttären ja vanhimman ystävättären kanssa. Ystävättären kanssa meillä on yhteinen Abba-menneisyys ja lapsikin pitää yhtyeestä. Musikaali oli mainio, laulajat erinomaisia, fiilis hyvä ja lopussa lähes koko katsomo jammaili mukana. Hesarin arvostelussa musikaalin yhdeksi määreeksi liitettiin kotikutoisuus ja musikaalin nähtyäni voin alla samaa mieltä. Suurta säihkettä ja huimia juonenkäänteitä ei esiinny, tarina ja esitys vat hyvin kotoisia, samastumisen sallivia. Se on eduksi, koska kappaleet ovat keski-ikäisen kuulijakunnan yhteistä musiikkimuistoa. Arjesta erotettuna ne eivät musikaalissa toimisi.

Mamma miaa katsellessani ja kuunnellessani mietin miten loistavasti laulujen sanojen varaan on kyety rakentamaan kokonainen ja monimuotoinenkin tarina. Sanoitukset kumpuavat eletystä elämästä tavalla, johon kuulija voi samastua. Sävähdyttäviä esityksiä olivat Lay all your love on me, SOS, Knowing me knowing you sekä Slipping through my fingers, jonka aikana tämä äiti kyynel silmäkulmassa tarrasi tyttärensä käteen.

Musikaalista jäi mukavan nostalginen ja samalla hieman haikeakin olo. Ehdotonta plussaa on se, että Abban musiikki on yhä elävää ja toimivaa, pöly ei näihin kappaleisiin tunnu tarttuvan. Fanikaupasta mukaan tarttui muki ja cd. Kotona uudesta mukista kahvia siemaillessa ja levyä kuunnellessa oli pakko todeta, että hieman harmillisesti kiertue-esitys kuulosti paremmalta kuin levy. Mielessä kaikerteli myös, miksi mikään suomalainen teatteri ei ole tarttunut Mamma miaan. Onko esitysoikeus liian kallis vai eivätkö teatterit luota Abban vetovoimaan?

614657.jpg

(Kuvat kuvattu Mamma mian! käsiohjelmasta.)