Kerran oli aika

jolloin asiat murenivat ympäriltä
liukenivat lietteeseen tai haihtuivat usvana tuuleen.

Öisin seisoin portailla ja katselin Marsin hidasta taivalta
vastapäisten talojen ja puiden latvojen yllä.

Mars oli lähempänä maapalloa kuin pitkään aikaan
ja punainen, ymmärsin sen silloin ensimmäistä kertaa.
Seisoin pitkiä aikoja yössä,
planeetan vakaata taivalta säestävässä hiljaisessa suhinassa.

Joka yö löysin punaisen pallon hieman edempää radallaan.

Vähitellen, yö yöltä

katsoin planeetan kulkua rauhallisemmin mielin.
Hitaan piittaamattomassa kulussa oli levollisuutta,

sen rinnalla

liete oli vain lietettä,
särkynyt muuri korjattava kivikasa

ja se mikä oli mennyt usvan mukana oli saanut mennäkin.

Sitten tuli yö ja toinenkin
jolloin en enää halunnut seurata punaisen planeetan kulkua,
en etsiä sen sijaintia taivaan kannelta.

Joskus muistan portaan viileyden jalkapohjieni alla,
yötaivaan hiljaisen sinisyyden ja punaisen pallon
hitaan, radastaan tietoisen kulun

vasemmalta oikealle,

yli kattojen ja puiden.

*****************************************************

Runotorstain haasteena planeetta. Tällä kertaa mukana vanhalla tekstillä, pienin muutoksin.