Rakas päiväkirja, kävin tänään konsertissa. Mieleen tuli kyllä siinä lähtötohinassa kaksikin asiaa. Ensinnäkin, että on se niin väärin, että just nyt siirryttiin kesäaikaan ja mun valmistautumismahdollisuuksista napsaistiin tunti pois. Ja toiseksi se, että pitäisi varmaan useamminkin jossain menoissa piipahdella, niin menisi valmistautuminen paremmin. Otetaan nyt vaikka vaatetus. Eilen jo päätin mitä ylleni laitan ja olin kovasti tyytyväinen itseeni, kun olin niin näpsäkästi ratkaissut ikinaisellisen ongelman. Varttia ennen lähtöä aukaisin vaatekaapin oven ja totesin ettei valitsemani pusero roikkunutkaan henkarissa, mikä minua kovasti ihmetytti, kun ihan taatusti olin sen sinne ripustanut. Sitten muistin, ettei se pusero ollut siellä kaapissa joulunakaan ollut vaikka kovasti sitä silloinkin etsin. Hiki alkoi pukata juuri pestylle otsalle, mutta onneksi eilinen kyläilypaita löytyi eteisestä likipuhtaana. Sitten vain tukka pörröön ja lujaa bussipysäkille mielessä vaatimaton toivomus, että rajaukset ja ripsiväri olisivat osuneet kutakuinkin kohdilleen. Eli siis jos viitsisin käydä useammin ulkoiluttamassa itseäni, niin oppisin laittamaan vaatteet kuntoon jo edellisenä päivänä. Tai paria tuntia ennen. Mutta toisaalta, en minä sitä ole koskaan osannut, joten tuskinpa sitten hetikohta tulevaisuudessakaan opin.

Mutta Kansallisteatterin edessä olin kyllä etuajassa ja kerrankin tapaamisessa ensimmäisenä. Armollisesti totesin sitten paikalle saapuville konserttikumppaneilleni etten tiedä kauanko olin odotellut vaikka olin odottanut ainakin viisi minuuttia. Mutta mikäs oli odotellessa ja Eppu-kansaa ihaillessa. Oli aika paljon samanlaista porukkaa kuin minä ja seuralaiseni: Eppu-herrojen kanssa keski-ikäistynyttä väkeä. Ja kun kun itse heput sitten pääsivät Taisto Reimaluodon runonlausunnan jälkeen teatterin suurelle lavalle, niin oikein lämmin ailahdus lepatti mielen läpi eikä se kaapista kadonnut puserokaan harmittanut. Tässä sitä ollaan pitkästä aikaa taas nenäkkäin ja te soitatte ja laulatte mullekin. Ja niin hyvä oli mieli konsertin jälkeen, että hymyilin vaan ja niinpä se yksikin näyttelijä vissiin luuli että ollaan tuttuja koska tervehti. Hassua.

Ja koska Eput ovat kulkeneet mukanani Maximum jee&jeestä lähtien, niin soitanpa sitten sunnuntaiklassikoissa Mutala-konsertin avausbiisin Lainelautaileva lehmänmaha rock'n rollin





Muita klassikoita täällä.