Eilen huomasin aloittaneeni blogin kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten.

Muistan perustamisen hetken, blogin nimen, nikin ja salasanan tarkan ja hieman hermostuneen tuumailun. Jännityksen. Uskallanko, kehtaanko. Voinko kirjoittaa, lukisiko tekstejäni kukaan? Kenelle kirjoittaisin? Itselleni?

Heittäydyin matkaan, innoissani kesken vuorotteluvapaan ja lapsiperheen arjen pyörittämisen. Hei, mulla on älyllistä elämää! Ihan vähän kultturelliakin! Kirjoitin paljon ja usein. Oli lukijoita, solahdin blogiyhteisöön. Luin muiden blogeista kiinnostavia tekstejä, koskettavia runoja. Kirjoitin runontapaisia itsekin, ensi kerran teinivuosien jälkeen.

Vähitellen kirjoittamisen tarve lievittyi, sanottavaa ei tuntunut olevan tai sitä oli liikaa, kirjoitukseksi taipumatonta. Elämä vaati keskittymistä muualle. Välillä hädin tuskin muistin blogini olemassaolon, unohdin salasanankin.

Halu jäsennellä ajatuksia kirjoittamalla ei hävinnyt. Kaipuu kirjoittamiseen jäi.