Menen töihin kahvilan kautta. Istun terassilla, tuuli puhaltaa paljaisiin varpaisiin. Työnnän kahvin avulla orastavaa päänsärkyä pois, juoman lämpö tuntuu kotoisalta lasin läpi. Luen Santasta, runot ovat talvisia ja oudosti neliskanttisia. En tiedä mistä vaikutelma syntyy, ehkä runoilijan käyttämistä sanoista ja rakentamista kuvista. Kuuntelen liikenteen ääniä, raitiovaunun kaukaista kolinaa, bussin jarrujen kirskahdusta. Partainen mies ajaa pyörällä ohi, näen hänet vilaukselta nostaessani katseen kirjasta. Katson vastapäisiä puita, ne ovat ehkä lehmuksia. Töissä keskustelemme vakavista ja tunnustuksellisista asioista, jokaisesta meistä voisi kirjoittaa novellin tai pienen runon. Puhumme miehistä ja naisista, rakkaudesta. Ajatuksia on paljon, minusta tuntuu, että oivallan puhetovereistani uusia asioita, itsestänikin. Tai ehkä vain suostun vihdoinkin antamaan asioille sanallisen muodon, määrittämään ne. Myöhemmin mietin luokituksia ja asiasanoja, tuijotan ruutua silmäni väsyneiksi. Teen ylitöitä, poljen kotiin keskelle pientä kaaosta. Leivon mustikkapiirakkaa ja paistan kanapihvejä. Ruuan valmistumista odotellessa pelaan pasianssia ja yritän kuunnella monen ihmisen asioita samaan aikaan. Illalla kuuntelen oven läpi naurua ja Simpsonien metakkaa, työnnän levyn takaisin koteloon. Päänsärky kopauttaa otsan takana, sulatan sitä sormillani. Lampun valo kertautuu ikkunassa, sälekaihdinten takana on yhä kesä.