Varhain aamulla kotipihassa oli lauantairauha, muutama lintu lauleli ja tirskutti puissa, aurinko paistoi ja sai puiden latvat säteilemään. Hetken aamu oli yksin minun. Olin tyyneyden kuplassa, jota ympäröi moottorien surina ja tien pintaa nielevien renkaiden kohina. Vasta hiekan rahina polkupyörän alla häivytti liikenteen huminan. Tuuli nukkui yhä, hiljaisuutta ei rikkonut edes puiden havina. Ohiajavan polkupyörän suhina oli erilaista, sujahtavampaa kuin oman pyörän mietteliäs natina. Tienvarren vaahterat olivat kaikki erivärisiä, toiset keltaisia, toisissa syvänvihreyden keskeltä pilkahti tummapunaista.

Päivän mittaan ihmisten sanat olivat leppeitä, hymyt sirittäviä. Pikkulapset sirkuttivat, kahvikeitin porisi, kynät raapustivat, näppäimistö naputti.

Myöhemmin tyynen iltapäivän täytti kirkonkellojen alakuloinen kumahtelu. Hymyt ovesta purkautuvien ihmisten kasvoilla ja punainen juhlapuku viittasivat häihin. Olisin kaivannut onnelliseen juhlaan iloisempaa helähtelyä.

Tämän lauantain äänet ovat olleet levollisia, lempeitä.