Kotimatkalla minulla on seuraa.
Wisława-rouvalla on lempeä katse, silmäkulmissa välähdys huumoria.
Hän kertoo minulle unista ja laulajista,
ihmisistä joita ei rakasta.
Huokaan ja jo sanoessani minua hävettää uskaliaisuuteni
"voi miksi en osaa kirjoittaa niin kuin Te".
Wisława-rouva hymyilee pidättyvästi ja taputtaa silkkisuonisellä kädellään takkini hihaa.
Rouva kulkee kanssani kaupassa, katselee sirkein silmin hyllyjen tarjontaa.
Kuusien alta kuljemme käsikoukkua, hitaasti lyhyin askelin.
Wisława-rouva voisi kulkea kepeämmin, mutta hän hidastaa askeleitaan raskaan kassini vuoksi.
"Anteeksi etten voi auttaa kantamisessa."
"Ei se mitään, Teillähän on jo kynä."
Katselemme aurattua lunta, hiljaisuutta puiden välissä.
Etsimme pilvien raoista tähtiä, näemme yhden.
Kotiovella katsomme hetken hiljaa toisiamme.
"Osaatteko vislata?" kysyn lopulta, kun en osaa sanoa näkemiin.
Wisława-rouva kurtistaa hieman hämmentyneenä kulmiaan, sitten hän suipistaa huulensa hymyyn.