sunnuntai, 12. maaliskuu 2017

Mitä puuhailin tänään

Rakas päiväkirja,

katsoin muutama päivä sitten Riisuttujen ensimmäisen osan. Siitä asti mielessäni on vahvistunut jo kauan - vuosia! - päällä ollut epäily, että nurkissani (kaapeissa, laatikoissa, mutta ei enää lattioilla, tai no ehkä yhdellä pläntillä) on liikaa tavaraa, osa niistä turhia. Olen vuosien varrella tehnyt kaikenlaisia poistoja, mutta en tarpeeksi, en. Olen ajatellut olevani hamsteri, mutta en minä kovinkaan hurja hamsteri ole, en professionaalinen ainakaan mikä selkisi minulle Riisuttuja katsoessani.

Oikeasti minun ei mokomaa ohjelmaa pitänyt edes katsoa, vain vilkaista alkua. Mutta ohjelma alkoikin kiinnostaa, se oli monenmoisia ajatuksia herättävä, ja eniten ajatuksia se herätti peiliin vilkaistessa.

Aloin miettiä mitä vastaavassa tilanteessa itse ensin kontista hakisin. Valitsin jo mielessäni yhden määrätyn peittävän ja lämpimän leningin, mutta sitten mietin, että sänkykin voisi olla kiva (kuuluvatko tyyny ja peitto samaan pakettiin sängyn kanssa?). Puhelin, hammasharja, sukkahousut, paistinpannu? Ihan totta, en osaa päättää. Mutta ehkä siinä missä ohjelmaan osallistujat kantavat tavaroita sisään, minä heitän omiani pois (kierrätykseen, roskiin). Tänään ajatus kypsyi tekemiseksi. Aloitin kylpyhuoneesta. 

Kuinka monia tavaroita tavallisessa arjessa tarvitsee? Olen laskenut, että kylpyhuoneen hyllyille riittäisi 6-10 purkkia ja purnukkaa (hammastahnat ja hiustenhoitoaineet mukaan luettuna - ja tätä aihetta sivuten olen kirjoittanut jotain jo vuosia sitten). Ja ei, en osaa sanoa montako siellä nyt on, tänään tyhjensin roskapussiin vanhoja huulipunia, parasta ennen -voiteita, vanhoja kynsilakkoja. Sillä kamalan hajuisella suihkusaippualla pesin surutta vessanpöntön. Jäljelle jääneet käyn vielä läpi, ehkä pääsen lopulta noin kymmeneen purkkiin. Noin - kuinka hyödyllinen ja laajasti käsitettävä ilmaus...

En ole KonMariin hurahtanut, en ole (vielä) lukenut kumpaakaan hänen suomennettua opustaan. En usko siihen, että kaikki muistot pitäisi hävittää kaapin hyllyiltä. Jos haluaa hävittää päiväkirjansa, niin siihen on oltava hyvä syy, muukin kuin piironginlaatikosta vapautuva tila. Mutta mitä teen kaikilla kirjoillani? Voisinko mahduttaa lempikirjani muutamalle hyllylle, kun kerran olen kirjaston suurkäyttäjä? Mutta mitä tekisin runokirjoillani? Sarjakuvilla? Mitä tekisin levyilläni, joita en kuuntele kuin kovin harvoin, toisia en tuskin koskaan? Kerran katsotuilla DVD:eillä?

Vaikken olekaan KonMari-ihminen, olisi kyllä mukavaa, että vaatekaapista löytäisi aamukiireessää hakemansa heti. Viimeksi vaatteita siirrellessäni löysi kaksi mekkoa, joita en en edes muistanut omistavani. En tiedä olenko asiasta iloinen.

Rakas päiväkirja, en jaksa / viitsi / muka ehdi tänään enempää tutkailla hyllyjäni (kohtahan tanssitaan tähtien kanssa ja sitten Rimakauhua ja rakkautta, joiden henkilöillä ei tunnu olevan tavaraongelmia) . Jospa jatkan huomenna. Miten olisi hylly / laatikko kerrallaan? Joo, sen suon itselleni.

tiistai, 15. marraskuu 2016

Teatterissa


Istun teatterissa, äitini makaa sairaalassa.
Lavalla naiset puhuvat äideistään, sukupolvien ketjusta ja perimästä.
Minulla on laukussani äidin sukat,
vastapestyt.
Äänet menevät lävitseni, soittavat sydäntä.
Sairaalassa äitini yrittää hengittää.

 

torstai, 13. lokakuu 2016

Keskustelua

"Rakkaus on!"
"Osoite vain on tuntematon."
 

 

 

sunnuntai, 28. elokuu 2016

Mietteitä

Peilissä kasvot, tutut mutta uudet.
Kun kiharat ovat pudonneet, untuva hajonnut sormiin
on jäljellä vain pehmeitä piikkejä, uuteen kurottavia.
Huoneet ovat tyhjiä puheesta, nurkkiin kertyy roinaa.
Kun muut siirtyvät elämään elämäänsä muissa huoneissa

 

toisten ihmisten luona,

 

onko täällä enemmän avaruutta minulle?
Peilin alla tilaa vähille purkeilleni?
Kun tavara vähenee, suurenevatko ajatukseni?
Tulevatko peilin uudet kasvot minulle tutummiksi,
erotanko kulmakarvattoman vinon hymyn?
Muuttuuko ääneni hiljaisuudessa ratisevaksi vai
laulanko vihaisen lempeitä lauluja

 

vain itselleni?

maanantai, 11. huhtikuu 2016

Kävelyllä


Rakas päiväkirja,

tänään olen miettinyt kävelyä, viime vuosien kävelyjäni.

Mikä on kävelyhetken määritelmä? Mitä on "kävely"?

Kävelyilläni olen kantanut kauppakasseja ja kirjoja, taluttanut pyörää, kiiruhtanut bussiin. Joskus löytänyt lauseen.

Viime vuosina olen kävellyt toisenlaisissa tunnelmissa.

Olen kahlannut lumisilla kaduilla puhuen elämääni palasiksi ystäväni korvaan. Olen kulkenut lumisadetta vastaan palasia uuteen kuvioon asettaen, ratkaisuja etsien ja löytäen. Olen kulkenut raivoisasti edestakaisin, pää pystyssä.

Olen etsinyt uusia reittejä, uusia bussipysäkkejä, joille kiiruhtaa.

Olen kulkenut hoidoista heikkona. Huojuen, hitain ja lyhyin askelin, pieniä matkoja etappeja asettaen - tuon puun luo, tuohon mutkaan, ei tuonne pieneen mäkeen, tuolle katulampulle. Hikeä jo vähästä valuttaen, sydän ylettömästi jyskyttäen, pahoinvointia niellen. Miettien jaksanko, kykenenkö. Ponnistellen ja uupuen, päiväunia odottaen.

Olen kääntänyt selkäni kävelyille, antautunut uupumukselle, valinnut päiväunet, kirjan, tv-ruudun ajatuksettoman tuijottamisen. Pyöritellyt nilkkojani villasukissa, ajatellut kävelyjä, kavahtanut jäisiä teitä.

Olen palannut pitkin väliajoin kävelyteille, vähitellen voimistuen, pidempiä matkoja jaksaen, nopeampaa askellusta sietäen.

Kamera on ollut kävelyitteni uskollisin ystävä, se on houkutellut ulos, sujahtanut taskuun tai roikkunut kaulassa. Kamera on suonut minulle lepohetken askelluksista, se on houkutellut poluilta pois, pysähtymään, ihailemaan puunrungon kaarnakuvioita, sammalta kannolla. Se on kohottanut katseeni ylös, auttanut huomaamaan oksien kuviot, niiden pilviä vasten piirtämät rytmit.

Olen ostanut uudet kävelykengät, pakannut ne talveksi laatikkoon, etsinyt taas esiin, vienyt ne kävelylle.

Askellan eteenpäin. Hitaasti edelleen, mutta uudella tavalla jaksaen. Kiitollisuudella ja yhä vain puita ihaillen.