Rakas päiväkirja,

tämä viikko on mennyt kuumuutta tuskaillessa. Kuumuudesta huolimatta olen ollut aikaansaapa. Olen ollut töissä, käynyt hammaslääkärissä, kauppakeskuksessa, postissa, kirjastossa, kioskilla ja kaupassa. Olen ostanut uudet sandaalit rikkimenneiden tilalle. Olen istunut kahvilaterasseilla ja syönyt omenapiirakkaa. Olen hankkinut uuden hameen kesänjuhlia varten. Tällä kertaa sovitin. Olen pitänyt lomapäivän. Olen siivonnut keittiötä ja unohtanut ripustaa pyykin. Olen perustanut Kirstin kanssa uuden yhteisblogin ja lukenut monia iloisia ja tyytyväisiä kommentteja. Olen kirjoittanut viihdekirjallisuushistoriastani ja nyt valmistelen blogin ensimmäistä kirja-arviota varsin mainiosta kirjasta.

Syntymäpäivämangojen perässä pyöräillessäni olen miettinyt miehiä. Tai oikeastaan vain yhtä miestä. Miehellä ja minulla on erilainen suhde pyöräilyyn. Miehelle se on vapaata liikkumista paikasta toiseen vähin kantamuksin. Minulle se on bussiaikatauluista vapaata polkemista paikasta A paikkaan B kori täynnä tavaraa. Minä kutsun pyörääni traktoriksi, Miehelle polkupyörä on Pyörä. Minä ajan hitaasti polkien niin kuin traktorilla ajetaan, Mies mennä huristaa hymy huulilla maisemat silmissä vilkkuen. Emme käy yhteisillä pyörälenkeillä. Huippukohta yhteispyöräilyssämme on eräs kauppamatka vuosien takaa. Etukorissani oli kauppakassi, sarvissa roikkui pari lisää, lapsi istui takana pyöräistuimessa. Olin liki viimeisilläni raskaana. Mies polki ympyröitä ympärilläni taakoista vapaalla pyörällään koko matkan kotiin ja kertoi hassuja juttuja. Minua ei naurattanut. Sittemmin mies on oppinut tuomaan pyörällä kauppakasseja kotiin pyytämättä.