Ilmassa on jo häivä syksyn viileyttä, vaikka kesä kurkkii vielä olan takaa. Työmatkaa siivittää heinäsirkkojen siritys, pietaryrtti kukkii keltaista loistoa, jättipalsamien ja takiaisten violetinpuna täplittää teiden varsia. Hiekka rahisee pyörien alla eikä lehtipuiden havinasta vielä erotu putoavien lehtien ääni. Puutarhoista leijuu omenoiden tuoksu. Iltaisin puiden taakse laskeva aurinko lähettää kultaisen silmäniskun lätäkön kautta, katot, savupiiput ja ikkunat hehkuvat oranssia. Iltavalo hopeoi hiekkatien, metsässä puiden alla häivähtää syvenevää syksyn hämäryyttä. Kuusien vihreys on tummempaa, koivujen rungoissa vaalea hehku.

Syksy kasaa kalenteriin kellonaikoja. Tapaamisia, kokouksia, luettavia kirjoja, mielipiteitä, kirjoittamista, kiirettä. Syksy vaatii siirtymään kesälevosta ahkeruuteen. Totuttautumaan aikatauluihin, muistamaan päivämääriä ja viikonpäiviä, heräämään aikaisin. Kulmien väliin rypistyy keskittynyt juonne.

Kaikki ei voi olla pelkkää aikataulua. Työmatkalla pysähdyn kuvaamaan tien yli hitaasti vaeltavia etanoita ja pietaryrtin kukkaa.