Rakas päiväkirja,
tällä viikolla – tai viime, mistä päivästä viikon sitten aloittaakin – olen nähnyt aukkoja kirjan sivulla, pyrstötähden hännän tarttuvan sanoihin, sinisiä perhosen siipiä, leijuvaa keltaista. Olen palannut Arto Mellerin esikoisrunoihin ja huumaantunut  kaamoshämäryyden keskellä kesän kuvista ja tuoksuista, säkeiden hengittävyydestä. Heidi Köngäksen Hyväntekijä on saanut pohtimaan rakkautta, keski-ikää ja vastuuta. Ulkonäkökirjoitukset saivat ärtymään ja kirjoittamaan. Olen miettinyt akupunktiota ja temperamenttia, kaivannut lehmän hermoja kuohunnan keskellä. Olen ostanut uudet keittiön tuolit ja loput joululahjat. Juicen kunniaksi olen kuunnellut muutaman vanhan kappaleen ja lausunut perheelle runon lehmästä. Kampaajan jäljiltä hiukseni hohtavat, mutta miksi pukeudun marraskuun keskellä harmaaseen? Missä on keltainen puseroni, kaikki värit?