Uudenvuodenpäivänä tartuin klassikkoon. Ajattelin kokeilla kykenisinkö lunastamaan aattona pohtimani klassikkokuukauden. Valintani osui Günter Grassin Peltirumpuun, joka on odottanut kärsivällisesti lukemista, kulkenut muuttolaatikoissa, siirtynyt hyllystä hyllyyn ja asustanut viime vuodet keittiössä García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden vieressä. Valintaa hieman horjutti viime vuonna teoksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu Oili Suomisen uusi, kehuttu käännös eli pitäisikö mieluummin lukea kirjailijan arvostettua luottosuomentajaa? Päädyin kuitenkin Aarno Peromiehen käännökseen vuodelta 1961, koska tuntui hölmöltä, että olisin uskollisesti kuljettanut kirjaa mukanani ja sitten lukemishetken tultua olisinkin valinnut toisen.

Etukäteisajatukset? Olen ostanut Peltirummun opiskeluaikanani todennäköisesti siksi, että tiesin sen nykyklassikoksi, ehkä joku oli kehunutkin sitä. En lukenut kirjaa, koska jostain - en tiedä mistä - minulle oli tullut käsitys, että se on tolkuttoman tylsä opus ja että Grass on ylivoimaisen vaikea kirjailija. Olen siis hankkinut kirjan osin myös siksi, että hyllyni näyttäisi sivistyneeltä tai sitten en vain halunnut poistua pienestä kirjakaupasta ostamatta mitään. Samasta paikasta ostin myös Thomas Mannin Huijari Felix Krullin tunnustukset enkä ole vielä lukenut sitäkään, vaikka Thomas Mannista pidänkin. Grassia olen sittemmin lukenut jonkun verran ja jopa pitänyt lukemastani paljon. Peltirummun olen kuitenkin sivuuttanut. Nyt päätin urheasti tarttua siihen. Alkuperäinen Die Blechtrommel ilmestyi vuonna 1959, joten kyllä klassikkoudesta laadun lisäksi ikävaadekin täyttyy.

Tylsä opus? Ei todellakaan. Huimasti pyörteilevä teksti hieman tökkii suomennoksessa paikoin, jotkut virkkeet on luettava useaan kertaan, koska yhteen virkkeeseen mahtuu välillä tapahtumia ja kuvailuja niin, että lukijalla on työtä pysyä mukana. Lisäksi Grassin ilmeisen kiemurainen kerronta tekee virkkeistä moni-ilmeisiä ja viittaussuhteiltaan rikkaita. Välillä tulkitsen yhden saman viittaavan kahteen suuntaan eikä se tietenkään helpota lukemista. Grass myös käyttää päähenkilönsä Oscar Matzerathin minäkerronnassa rinnakkain ensimmäistä ja kolmatta persoonaa, jolloin joutuu miettimään miksi Oscar kertoo tarinaansa näin. Vaihdokset hypähtävät esiin samassa kappaleessa joskus useaankin kertaan.

Kun kirjassa on lisäksi 547 tiheästi painettua pienifonttista sivua (uudessa suomennoksessa on 720, joten toivottavasti fontti on isompaa), ei lukeminen suju aivan niin nopeasti kuin olin odottanut. En ole vielä päässyt edes ensimmäisen kirjan (osan) loppuun sivulle 186, joten tällä nopeudella klassikkokuukausisuunnitelmani täyttyy yhden kirjan lukemisella. Toisaalta vilkuilen kiinnostuneena myös muutamaa lukupinossa odottavaa uudempaa teosta, joten katsotaan nyt onko tämä kuukausi klassikkokuukausi.

Peltirumpua taustoittaessani opin senkin, että Grassin esikoisteos on Danzig-trilogian ensimmäinen osa. Muut osat ovat Kissa ja hiiri sekä Koiranvuosia. Grassin tyyli kertoa Danzigista on niin kiinnostavaa, että nostin muutkin osat lukulistalle.

Maailmaa, maisemia ja muistojaan peltirummullaan rummuttava ja lasia laulullaan rikkova kolmivuotiaana kasvunsa lopettanut Oskar Matzerath on kiinnostava hahmo ja niin hitaasti kuin lukeminen sujuukin, yritän päättäväisesti tarpoa läpi hävyttömän pienen fontin ja tiheän rivivälin. Persoonallisena nykyklassikkona kirja kyllä ansaitsee tulla luetuksi.