Tänään olen tuntenut itseni perusäidiksi. Mistähän tunne syntyi? Menin ensimmäisen kerran tänä syksynä bussilla töihin (ei minusta ole jäisille teille lumen kanssa taistelemaan), pyöräilyvaatteiden sijasta minulla oli asiallinen talvitakki ja vettä hylkivät talvisaappaat. Tulin kotiin kaupan kautta, laitoin pesukoneen pyörimään, keitin siskonmakkarakeittoa, katoin pöydän, en sallinut ruokailua TV:n ääressä ja keskityin kyselemään lasten kuulumisia. Jälkiruuaksi oli halloween-leivoksia. Ateria nautittiin viiden aikoihin. Kaikkea tuon suuntaista teen muutenkin, mutta en tunne itseäni mitenkään perusäidiksi. Oikeastaan en edes usko mihinkään perusäidin käsitteeseen, en ainakaan kovin paljon.

Ehkä tämänpäiväinen tunne johtuu siskonmakkarakeitosta ja siitä, että oma äitini teki työssä ollessaan kaikkea tuota. Pukeutui asialliseen takkiin ja kulki työmatkat bussilla. Muistan vieläkin miltä hän näytti tullessaan pysäkiltä kotipihaan. Odotin häntä usein ikkunan ääressä, tiesinhän mihin aikaan hänen suunnilleen piti tulla. Äitini laittoi ruokaa noin viideksi eikä lukenut päivän lehteä syödessään ja jutellessaan. Hän siivoili ja järjesteli, pesi pyykkiä, oli toimelias. Minä voin kyllä kotiin tultuani laittaa koneen pyörimään, mutta saatan muistaa pyykin ripustamisen vasta juuri ennen nukkumaanmenoa tai seuraavana päivänä. Silmäilen mielelläni päivän lehteä syödessäni enkä siivoa työpäivän päälle kuin hyvin harvoin ja vain hyvästä syystä. Jos vertailen itseäni äitiini, teen sen itseltäni salaa.

Mikäli perusäiteilyä on olemassa, ei sekään liene aivan tyylipuhtaan täydellisistä. Tämänpäiväisessä perusäitifiiliksessäni hyväksyin sen, että asiallisen talvitakkini vetoketju on repsottanut viime keväästä, koska en muista ommella sitä, käsineeni olivat eriparia ja jäivät töihin, keittolautaselleni ripotin liikaa pippuria enkä syönyt samaa jälkiruokaa kuin muut. Pyykin sentään muistin ripustaa kuivumaan.