Olenkohan nähnyt Woody Allenin elokuvan Sisäkuvia (Interiors, 1978) alun perin peräti elokuvateatterissa? Elokuvan jättämä muistijälki on vahva ja peräisin hyvin kaukaa. Vuosien varrella olen ehkä nähnyt sen kerran uudestaan, siitäkään en ole varma. Nyt kuitenkin Allenin vanhoja elokuvia on saatavana DVD:nä, joten pääsin katselemaan elokuvan uudestaan.

Sisäkuvia oli jo ensi katsomisella hyvin vaikuttava elokuva eikä vaikuttavuus ole haihtunut vuosien kuluessa. Elokuvaa on joskus kutsuttu Allenin bergmanilaisimmaksi elokuvaksi ja sitä se on. Vasta jotkut viime vuosien työt (esimerkiksi Match Point, 2005) ovat edes kaukaista sukua Sisäkuville, niin erilainen Allen-elokuva se on.

1265981534_img-d41d8cd98f00b204e9800998e


Sisäkuvia
on perhedraama, joka kuvaa kolmen aikuisen tyttären suhdetta toisiinsa, vanhempiinsa, puolisoihinsa ja omaan elämäänsä. Yli kuusikymppinen Arthur (E. G. Marshall) on muuttanut pois vaimonsa luota, hän haluaa vihdoinkin elää omaa elämäänsä. Sisustussuunnittelija Eve (rooliin kylmäävän hyvin sopiva Geraldine Page) on mieleltään hauras täydellisyyden tavoittelija, joka pyrkii hallitsemaan kaikkea ympärillään olevaa ja varsinkin urahankkeissaan epäonnistuneen tyttärensä Joeyn (Mary Beth Hurt) elämää aina kodinsisustusta myöten. Vanhin tytär Renata (Diane Keaton) on lahjakas ja arvostettu runoilija. Hän kärsii kirjoitusblokista, josta kukaan hänen läheisensä ei tunnu tietävän, ei edes vaimoaan kadehtiva kirjailija-aviomies. Kolmas, mahdollisesti nuorin, Flynn (Kristin Griffith) on omiin taitoihinsa ja arvostukseensa realistisesti suhtautuva elokuvanäyttelijä, joka suhteessa äitiin jää tarinassa sivuun. Hänen roolinsa elokuvassa tuntuu olevan olla Renatan aviomiehen halun kohde.

Nimenä Sisäkuvia / Interiors vastaa hyvin elokuvan teemoja. Elokuvassa kaikki, niin sisustukset, värimaailma, tunnetiloja heijastelevat ilmeet ovat hyvin mietittyjä, sillä tavalla pohdittuja, että ne on nostettu selvästi havaittaviksi vertauskuviksi. Mustaan ja harmaansävyihin pukeutuva tyylikäs ja etäinen äidin vastakohta on isän uusi rakkaus, räiskyviin väreihin pukeutuva ja kulttuurista piittaamaton elämäniloinen Pearl (Maureen Stapleton), jonka ilmestyminen Arthurin rinnalle on hankalasti käsiteltävä asia niin Evelle kuin tyttärille, varsinkin Joeylle.

Elokuva perustuu keskusteluille, jotka käsittelevät niin sisar- kuin ammattikateutta, luomista, lahjakkuutta ja perheensisäisiä kiintymys- ja arvostussuhteita. Elokuvaa voisi pitää kamarinäytelmänä, niin tiivis ja rajattu se vaihtuvista interiööreistä huolimatta on. Elokuvan henkilöhahmot tuntuvat käsinkosketeltavan todellisilta ja varsinkin Geraldine Page saa liki kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, niin hurja on hänen tulkintansa pidättyvästä ja hallitsevasta, miestään takaisin odottavasta Evestä. Eve varastaa aina näyttämön, hän on hallitseva hahmo. Mutta myös Maureen Stapletonin hehkuva Pearl on katseiden keskipiste, hän herättä paitsi pahennusta, myös kiintymystä mikä näkyy selvästi Arthurin katseissa. Even tyttäret eivät pysty samaan, edes kaunis näyttelijä Flynn ei kykene hallitsemaan ympärillä olevien huomiota Even ja Pearlin tapaan.

Elokuvan tunnelma on vahva ja kiteytyy elokuvan viimeisessä kohtauksessa (kuva on elokuvajulisteessa). Flynn seisoo taustalla, hieman etäällä muista, Renata on juuri lausunut elokuvan viimeisen sanan (peaceful). Joeyn kasvot rentoutuvat, pieni hymy lehahtaa hänen kasvojensa yli, mutta Renatan kulmat värähtävät, jokin surun tai tuskallisen oivalluksen tapainen liikahtaa hänen kasvoillaan. Sisäkuvia kannattaa katsoa tarkkaan, kaikki tuntuu niin merkitykseltä sekä kokonaisuuden että yksittäisten hetkien tulkinnan kannalta.