Vaatii tiukkaa katu-uskottavuutta, että voi kiskaista kunnon falsetilla kertosäkeistöjä sanoi armas Mieheni tässä taannoin Smithsiä kuunnellessaan. Jaa niin kai minä tokaisin ja tuumailin sitten, etten ole koskaan erityisemmin Morrisseyn falsettiin huomiota kiinnittänyt, koska silleenhän se vaan nyt laulaa, falsettia viljellen, mitäs tuosta. Mutta jos nyt olisin joskus aikapäiviä sitten sitä korkealta ja kovaa (ja silloin epäilyttävästi melkein oikeiden nuottien pieliin törmäilevää) laulua miettinyt, niin ehkäpä en olisi Smithsistä niin innostunutkaan. Onneksi en pohtinut, vaan otin laulutyylin annettuna, hyväksy tai hylkää. No minä hyväksyin ja edelleenkin Smiths herättää minussa kovasti myötämielisyyttä, mikä ei silti takaa sitä että kuuntelisin Morrisseyn soololevyjä. En kuuntele.

Mutta tätä Smithsin This Charming Mania kyllä kelpaa kuunnella, vaikka ei siinä sitä falsettia kyllä juurikaan ole.





Muita lauluannoksia täällä.