1238539.jpgPidin Taikkarin mäellä -runoista jo silloin, kun luin niitä netistä ja kirjoittajaksi mainittiin Taikkari. Jossain vaiheessa minulle selvisi, että runojen takana olikin sanataituri SusuPetal ja luin runoja vielä suuremmalla mielenkiinnolla, Taikkari-runothan lopulta eroavat paljon SusuPetalin muista blogiteksteistä. Taikkarin mäellä -blogia lukiessani toivoin runoja yksien kansien sisään, koska ne muodostivat minusta kokonaisuuden. Nyt kun runot vihdoin on koottu kokoelmaksi, on ajatus vahvistunut - Taikkarin mäellä on kokonaisuus, oma tarina.

Taikkarin mäellä on kertomus nimettömäksi jäävästä tytöstä, jonka elämän täyttää Taikkarin mäki, nutikka, kaljaan sekoitetut kofeiinipillerit sekä Ritu ja muut Taikkarilla ja Teräksen kulmassa kokoontuvat nuoret. Aina on ilta tai yö, kylmää ja pimeää, kesä ei tunnu lämmittävän paljoa eikä tytön kartsojen ulkopuolista elämää kuvata. Nuori tyttö on seurasta huolimatta joka paikassa yksin. Lakkanailontakki haarniskana ja luumuinen huulipuna ja luomien sininen naamiona hän kohtaa ympäröivän maailman, hän ei omasta mielestään ole mitään, rumuus ja yksinäisyys jää haarniskan ja naamion taa piiloon, kyyneleet ja pehmeys peitetään kovuuteen ja kiroiluun. Kaikki ei kuitenkaan ole tarjolla, pienin keinoin ilmaistu omanarvontunto pitää tyttöä koossa.

SusuPetal kirjoittaa hyvin, kieli pysyy tarkasti omassa rekisterissään, puhekielen ja yleiskielen vaihtelu on niin hyvin rytmitettyä, ettei vaihdosta huomaa. Runoja kantaa varioitu toisteisuus, josta hyvänä esimerkkinä on runosarja Moon River antologia, jossa takapenkillä Pekun tyttöystävät vaihtuvat ja minä-kertojan ja hänen poikaystävänsä/ihastuksen kohteensa kuuntelevat etupenkillä Moon Riveriä takapenkin huutaessa Hurriganesia kehiin. Käsien kylmyys ja suhtautuminen vanhan schlaagerin kuunteluun kertovat koskettavan tarinan rakkauden syttymisestä ja loppumisesta.

Hyvin pienin keinoin SusuPetal päästää runon minäkertojan herkkyyden näkyviin kaiken kovan ja turruttavan alta. Viimeinen runo, jossa hän ystävänsä Ritun kanssa katsoo Tempon ikkunassa olevia kananpoikia kertoo kaipuusta johonkin muuhun, pehmeyteen ja herkkyyteen, ehkä lopultakin halusta pois Taikkarin mäeltä: "katso/ siellä ne on/ pieniä// seistiin siinä kauan/ katsottiin untuvaisia palloja// huomasin että ritukin itki". Toinen rinnakkainen tulkinta on, että untuvaisissa palloissa runon minä ja Ritu näkevät pilkahduksen lapsuuteen ja viattomuuteen, joihin ei enää ole paluuta. Kananpojan pehmeys ja teinitytön kovuuden alta pilkahtava viattomuus rinnastuvat, kartsojen ja Taikkarin elämän rankkuus eivät vielä ole vieneet tyttöjen herkkyyttä. 

Turkulaiset saavat Taikkarin mäestä varmasti enemmän irti, kadut ja kulmat, Ruissalo ja Aurajoen rannat ovat heidän maisemaansa, he kuulevat askelten kopinan ja tuntevat tuoksut tässä runokokoelmassa eri tavoin kuin muut. Mutta ei-turkulaisetkin lukijat löytävät nuoruuden kipeyden, harhailun, erehdykset, kaipuun, epävarmuuden ja rakkauden hapuilun näistä runoista, samoin 70-luvun ajankuvan haisaappaineen ja Hurriganeseineen. Hurriganes-runossa myös huumori näyttäyyy hyvin susumaisesti: ironisesti ja pienin keinoin, liki rivien välissä.

Hienoa, että Taikkari-runot päätyivät kirjaksi, nämä ovat kokonaisuus ja kansien välistä luettuna sen huomaa selvimmin, samoin pienet viitteet seuraaviin runoihin (yksittäiset sanat -esim. helmet, henkilöt ja tapahtumat) näkyvät selvemmin. Kokoelmaan kannattaa tutustua ja sitähän voi tilata esimerkiksi BoD:sta kirjakaupan tai verkkokaupan kautta.