Nyt olen saanut Joycen Odysseuksen loppuun. Kolme viikkoa meni enkä lukenut välissä ainuttakaan muuta kirjaa, en edes sitä Häjyjä. Leopold-Odysseuksen kotiinpaluu, jossa Bloom ja Dedalus kulkevat kohti dublinilaista Ithakaa eli Eccles Street 7:ään ja jossa he viettävät aikaan Bloomien keittiössä kaakaota juoden ja keskustellen, sekä kirjan päättävä Molly Bloomin tajunnanvirtainen sisäinen monologi ovat tavallaan kirjan kiinnostavimmat osat. Tavallaan siksi, että kolmen viikon kuluessa alkupuolen ihmeet ovat jo hieman haalistuneet.

Pidin paljon kysymys-vastaus-muodosta, jolla Bloomin ja Dedaluksen keskustelua sekä Stephenin poistuttua Poldy / Leopoldin toimia ja mietteitä kuvataan. Keskustelua referoi ilmeisesti kaikkitietävä kertoja, joka esittää kysymyksiä miesten käsittelemistä asioista, heidän mielentiloistaan ja vastaa myös itse. Riikosen mukaan keskustelu esitetään "monimutkaista 'tieteellistä' kieltä käyttäen" (s. 119). Kielen monimutkaisuus, joka tulee sivistyssanojen ja tieteellisten termien (ehkä jopa epätermien, putosin kärryiltä monessa kohtaa) vyörytys tekee tekstin paikoin vaikeaksi, mutta silti siinä oli jotain huumoria kutkuttavaa, arkisista askareista (parranajo) aina tähdistöihin ja sukuhistoriaan liikkuvat aiheet ovat todellista vyörytystä. Kysymykset ovat paikoin herkullisia.

Esimerkiksi seuraavien kysymysten (ja niihin annettujen vastausten) avulla kuvataan, miten avaimensa kotiin unohtanut Bloom kiipeää aidan yli, menee sisään keittiön ovesta ja päästää Dedaluksen sisään:

"Mitkä vaihtoehdot olivat nyt näiden kahden edessä, joista toinen oli harkitusti ja toinen (vastaavasti) huomaamattomasti avaimeton? - Bloomin päätös? - Kaatuiko hän? - Nousiko hän pystyyn konkussion vaurioittamana? - Minkä näkökuvien diskreetin suksession Stephen sillä välin havainnoi? - Ilmaantuiko mies taas toisessa paikassa? - Noudattiko Stephen hänen merkkiään?" (Ss. 606-608.)

Marion / Molly Bloomin välimerkitön sisäinen monologi on minusta teoksen tajunnanvirtaa parhaimmillaan. Teksti hyppelee, ajatukset risteävät ja liukuvat lomittain, monet aikatasot, tapahtumat ja henkilöt ovat Mollyn ajatuksissa limittäin, lomittain, päällekkäin ja peräkkäin ja niin sanottua punaista lankaa on vaikea seurata. Voi lukea vain antamalla mennä ja nauttia kielen ja ajatusten virrasta. Verevä Molly on totisesti eri maata kuin kirjan muut henkilöt ja hänen monologinsa sopii ainoastaan kirjan viimeiseksi jaksoksi.

Käyttämättä minkäänsävyistä tieteellistä kieltä voisin tiivistää lukukokemustani kysymys-vastausmuotoon:

Kannattiko lukea? Kyllä.
Miksi? Kiinnostava, klassikko, siihen viitataan ja siksi on hyvä tietää millainen se on.
Mikä yllätti? Erotiikan käsittelyn suuri määrä. Nykylukija ei nikottele, mutta kirjan ilmestymisajankohdan huomioon ottaen varmaan melko rohkea teos.
Suomennos? Saarikoskea, jokunen anakronismi, sujuvaa, notkeaa mutta onko täsmällistä ja "oikeaa", sitä en tiedä.
Lukemisen sujuminen? Hidasta, tankkaavaa, hermostuttavaa, hihityksiä nostattavaa, innostavaa, sai nukahtamaan jokusen kerran.
Uudelleenluku? Tuskin. Tosin uusi suomennos voisi saada kiinnostumaan. Tai sitten ei. Selailua ainakin voi harrastaa.
Seuraksi? Teetä, kahvia, viskiä (Hirliin ehdotus, ei toteutettu), tummaa suklaata (pitää hereillä ja on sopivan älyllinen valinta), Hannu Riikosen James Joycen Odysseus. Kielen ja kerronnan sokkelo (Gaudeamus 1985) ja HannaHin lukupäiväkirja.
Muuta? Ääneenlukua voi kokeilla valikoidun pienin määrin, jos läsnäolevat potentiaalit kuulijat siihen suostuvat.