1360488.jpg"Valokuvan viehätys piilee juuri noissa yksityiskohdissa, joita ei ole aikaisemmin huomannut. Kun niihin on tottunut ja kun niillä on täydentänyt muistikuvansa, se lakkaa kiinnostamasta. Valokuvan elinikä on sen tähden oikeastaan hyvin lyhyt, jo muutamassa tunnissa se muuttuu yhdentekeväksi ja kuluneeksi. Se on parasta panna syrjään ja unohtaa, jotta joskus voisi kokea taas saman tuoreuden ja uutuudenviehätyksen, kun pienet merkityksettömät yksityiskohdat saavat täysin irrallisen ja unohtuneen muiston hulmahtamaan lumoavan kirkkaaksi illuusioksi." (Rikki, s. 17.)

On olemassa kirjoja, joita kohtaan tuntee vaimeaa mielenkiintoa jostain jo unohtuneesta tai alunperin hämärästä syystä. Henry Parlandin Sönder on ollut yksi sellainen. En ehkä kuitenkaan olisi tullut tutustuneeksi kirjaan lähemmin, ellen viime joulukuussa olisi lukenut Helsingin Sanomista kirjan saksannoksesta. Artikkelin sanat "Romaanissa ei - - - puhuta vain menneestä rakkaustarinasta, vaan sitäkin enemmän siitä kuinka muistaminen toimii kuin valokuvan kehittäminen romaaniksi." Muistaminen ja valokuvat - siinä taikasanat, jotka todella herättivät kiinnostuksen.

Henry Parlandin (1908-1930) Sönder julkaistiin ensimmäisen kerran postuumisti vuonna 1932 ja suomeksi vasta 1996. Romaanin on suomentanut Hannu Nieminen kirjailijan veljen Oscar Parlandin toimittamasta valikoimasta Den stora Dagenefter – Samlade prosa I (1966). Oscar Parland toimitti teoksen veljensä muistiinpanojen ja tämän kanssa kesällä 1930 käymiensä keskustelujen pohjalta. Henry kuoli tulirokkoon Liettuan Kaunasissa vain 22-vuotiaana eikä ehtinyt viimeistellä teostaan. (Suomentajan Jälkisanat teoksessa Rikki. (Velox-paperille vedostamisesta). Tamara Press 1996: 135-139.)

Romaanin kertoja on kirjailijan kaimaksi nimetty Henry Parland, nimi mainitaan vain parisen kertaa, muuten kertojaan viitataan etäännytetyn ironisesti nimityksellä kirjailija. Kirjailija aikoo kirjoittaa vuotta aiemmin kuolleesta tyttöystävästään Amysta romaanin, jossa hän haluaa repiä rikki tytöstä kuoleman jälkeen luodun liki pyhimysmäisen kuvan. Kirjailijan ja Amyn suhde on ollut jotenkin hatara ja tympeä, he eivät ole viihtyneet yhdessä. Kirjailija lähestyy naista ja muistojaan vedostamalla Amysta kuvia. Muistoista rakentuu kuva 20-luvun Helsingin urbaanista elämästä, suhteen sattumanvaraisuudesta, vekselikierteessä sinnittelevän kirjailijan mustasukkaisuudesta ja halusta irtautua tyttöystävästään, jota ei ilmeisesti suuremmin rakasta ja josta hän ei kykene kunnolla irtaantumaan. Kirjailija analysoi suhdettaan seuraavasti:

"He olivat huomanneet sopivansa jotenkin yhteen; kumpikaan ei kyennyt mihinkään syvälliseen tunteeseen, mutta molemmat olivat tarpeeksi viisaita ja rehellisiä näkemään sen. Molemmat yrittivät omalla tavallaan olla tyytyväisiä toisiinsa. Kirjailija saattoi syventyä yhä enemmän Amyn melko mutkattomaan luonteeseen, eikä Amyn tarvinnut jäädä yksin asenteessaan muita ihmisiä kohtaan. Siitä kasvoi vähitellen keskinäinen mieltymys, jota saattoi jopa kutsua rakkaudeksi, koska mustasukkaisuus kuului siihen hyvin oleellisena osana, mieltymys, joka pakotti heidät hakeutumaan toistensa seuraan ja viettämään yhdessä muutamia ikävystyttäviä tunteja. Sikäli kuin kirjailija saattoi muistaa, hänellä oli aina ikävää Amyn seurassa." (s. 74-75.)

Parlandin kieli on suomennoksen perusteella sujuvaa ja hyvää, hän käyttää kiinnostavia kielikuvia. Erityisesti usvan peittämien unenkaltaisten muistikuvien vertaaminen syvänmerenkaloihin, jotka sisäinen paine räjäyttää muodottomiksi hyytelökasoiksi meren pinnan yläpuolelle nostettuina (s. 86-87) on loistelias. Romaanin kirjailija pohtii muistamista ja tyttöystäväänsä, mutta lukijalle ei selviä kuinka "totuudenmukainen" hänen käsityksensä on. Selvää on, että hän katselee Amya itsensä läpi ja silloin kirjailijan totuus on yksin hänen totuutensa.

Minut yllätti se, kuinka kypsästi Parland on kirjoittanut vain 22-vuotiaana. Vaikka hän kirjoittaa urbaanista itsekeskeisen tuntuisesta ajelehtijasta, kahviloista, ravintoloista ja eroottisista haaveista, ei kirja ole pinnallinen enkä saa siitä itsekeskeistä enkä poseeraavaa kuvaa. On yllättävän vaikeaa kirjoittaa tästä romaanista. Jotenkin sen laji on sellainen, että pitäisi kirjoittaa syvällistä analyysiä 20-luvun kirjallisista virtauksista ja Suomen tuon ajan kulttuuripiireistä, mutta en osaa. Siksi tyydyn tällaiseen esittelyyn. Rikki on edelleen kerrontateknisesti ja omalaatuista ihmissuhdetta kuvatessaan hyvin moderni teos. Se hämärään jäänyt syy, miksi kirjan lukemista joskus lienen pohtinut edes hieman, oli oikeaan osuva. Kirjan lukeminen kannatti ja herätti kiinnostuksen myös Parlandin runoihin.