Kirjailija Tommi Melender kertoi jokin aika sitten blogissaan Antiaikalainen missä kaikkialla on lukenut Henriikka Tavin esikoiskokoelmaa. Kirjailijan mukaan lukutavasta riippuen hyvän kokoelman merkki on se, että sitä voi lukea missä tahansa. Jäin pohtimaan, missä minä voin lukea runoja.

Olen lukenut runoja ruokatunnilla mikrossa lämmitettyä einesruokaa haarukoiden (lastenrunoja), bussissa, junassa (ainakin yhtä Melenderin kokoelmaa), kirjastossa hyllyjen välissä, tietokoneen edessä istuen, harvemmin puistonpenkillä ja tuskin koskaan kahvilassa. Viimeksi luin nilkkaani kipuillen lääkäripäivystyksen odotushuoneessa Jukka Itkosen Itkuvirsiä Naurusaarilta ja kyllä, kirjan olin valinnut mukaan nimen vuoksi. Lukemistani häiritsi taustalta kuuluva Markku Aron discolaulu Pois sun vien ja minä olisin mieluusti ollutkin muualla. Esimerkiksi kotona sohvannurkassa, joka on kaikkein paras paikka lukea runoja. Mieluummin ilman taustamusiikkia ja muuta hälyä. Ikkuna voi olla auki, jos ulkoa kantautuu tuulen suhinaa ja linnun laulua. Haluan keskittyä runoihin, kuulla mitä runoilija sanoo, keskustella tekstien kanssa. Voin lukea parhaita paloja perheelleni. Yleensä he kuuntelevat tai ovat kuuntelevinaan.

Paitsi suotuista lukupaikkaa olen miettinyt myös mitä runojen seurassa voi nauttia. Huitaisemalla nautittu mikroruoka ei ollut kovin hyvä valinta, mutta perunalastut ovat vihoviimeisin runoruoka. Rouskutus peittää runojen äänen, niiden pitäisi huutaa eivätkä ne silti ylittäisi perunalastujen rapeutta. Olen kokeillut kerran, toiste ei tarvitse. Jos runojen seurassa pitää syödä, niin sitten suklaata. Juomaksi kelpaa kahvi, tee ja viini.