Edellisessä kirjoituksessani kirjaamani keski-ikäisyyden merkkien tarkkailu alkoi käsilaukusta. Sain lahjaksi lyhythihnaisen käsilaukun enkä voinutkaan tapani mukaan roikottaa sitä olkapäällä. Sitten näin kuvajaiseni bussipysäkin lasiseinässä laukku kyynärvarressa killuen ja tajusin näyttäväni äidiltäni. Jos alkaa muistuttaa keski-iän ohittanutta äitiään, tulee mieleen kaikkea kummaa. Kuten esimerkiksi mitä keski-ikäisyys tuntuu.

Oikeasti en tiedä miltä keski-ikäisenä olemisen kuuluisi tuntua. Vielä teininä kaikki aikuiset olivat minusta samaa kastia. Ne, joilla oli lapsia tai olivat reilusti yli kaksikymppisiä, olivat minusta aikuisia. Toiset ehkä vanhempia kuin toiset, mutta kaikki he kuuluivat salaperäiseen ja kaikkivoimaiseen aikuisten sakkiin. Vanhemmilla aikuisilla naisilla oli tiukka permanentti, toisilla jopa jakkupuku eikä niistä kukaan hävennyt pukeutua suhisevaan tuulipukuun. Jaottelin ihmiset lapsiin, nuoriin, aikuisiin ja vanhuksiin. Sama jaotus taitaa pyöriä mielessäni edelleen eikä keski-ikäisyys niin luontevasti istu siihen mukaan.

Tiedän kyllä miltä keski-ikäisyys noin yleisesti näyttää. Ryppyjä tulee yhä nopeampaa tahtia, leukapielet veltostuvat, keho rapistuu, valvominen rasittaa enemmän kuin ennen, askel lyhenee, hiukset ohenevat ja harmaantuvat. Toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin. Itsestään selviä ulkoisia merkkejä, kaikille tuttuja. Mutta mitä siellä keski-ikäisyyden kuoren sisällä on, millainen ihminen siellä asustaa? Siihen ihmiseen ei enää voikaan iskeä keski-ikäisyys-leimoja, siellä asustaa yksilö. Yksilö, jossa kaikki iät ovat jollain tavalla mukana, limittäin, lomittain, piilossa ja näkyvissä, esiin pulpahdellen ja välillä unhoon painuen. Näkökulmasta riippuen se on lohdullista tai rasittavaa.

En ollut ajatellut kriteereitäni meemiksi, mutta niinpä vain jotkut nappasivat sen omien pohdintojensa alustaksi. Onkin kiinnostavaa lukea miten muut keski-ikäisyyttä luonnehtivat. Tekisikö joku vaihtoehtoisen listan?

Muutama kirjoittaja ja kommentoija ei tiennyt Van Morrisonia (Miehen mukaan onnekseen). Nuorena tiesin Morrisonin nimeltä, mutta en ollut kiinnostunut hänen musiikistaan. Vähitellen miehen yrmy laulutapa ja musiikki on alkanut viehättää. Ehkä Morrisonin musiikki sopiikin paremmin aikuiselle naiselle, joka ei jaksa poikabändejä eikä siirappia. Karhean omaperäisessä äänessä on jotain kovin aidon tuntuista. Hyvässä vedossa Van Morrison on esimerkiksi esittäessään irlantilaisbändi Chieftainsin kanssa kappaletta Star of the County Down levyltä Irish Heartbeat (1988).