Olen viettänyt vapaapäiviä häpeämättömästi hömpän parissa - lukenut vanhoja dekkareita ja katsellut vanhoja euroviisuja. Jos euroviisuja alkaisi eritellä kunnolla, ei mikään lyhyt blogiteksti riittäisi. Tyydynkin Yläviidenneksen herrojen innoittamana tekemään oman euroviisulistani. Kaikkien listojen tavoin tämäkin on helposti vaihtuva, mutta tämänkertaisten katselu- ja kuuntelusessioiden saalis on tämä:

Paras euroviisukritiikki:

Telex: Eurovision (Belgia 1980). Sijoittuisi korkealle myös mahdollisella koreografialistalla. Muistakaa sanoa videon lopussa "Cheese!".

Ikivihrein:

Vicky Leandros: L'amour est bleu (Luxemburg 1967).

Energisin esitys:

Joy Fleming: Ein Lied kann eine Brücke sein
(Saksa 1975). Joyn vauhdin rinnalla opetellut koreografiat kalpenevat. Mitä laulun ja esiintymisen iloa, kun laulaja laittaa korut heilumaan. Go, Joy, go! Huomatkaa myös kapellimestarin osuus.

Harmittavimmat häviöt:

Domenico Modugno: Nel blu dipinto di blu (Volare) (Italia 1958, 3. sija)
Pierre Rapsat: Judie et cie (Belgia 1976, 8.)
Alice & Franco Battiato: I treni di Tozeur (Italia 1984, 5.). Lisäbonuksena taustakuoron oopperalaulajat.
Anneli Saaristo: La dolce vita (Suomi 1989, 7.)

Kaksoispalkinto: letkuimmat polvet ja iloisin ensiesiintyminen kisoissa:

Brainstorm: My star (Latvia 2000).

Huimin pistelasku:

Ateena 2007.