"prosaisti kulkee niillä teillä, jotka kasvavat ulos hänen suustaan" – Jan Blomstedtin Sibeliuksen polkupyörä totisesti kulkee tarinoista kasvavia teitä pitkin. Romaanin kertojan kymmenvuotiaana puunlatvasta huikkaama huudahdus "Minä olen apina" saa isoisä Lennartin kielenkannat irti. Isoisä alkaa kertoa pojanpojalleen esineiden ja apinan ympärille kietoutuvia sukutarinoita, joissa huijatuksi tulemisen mahdollisuus on koko ajan olemassa. Lennartin mukaan kertomuksessa pitää aina olla runebergiläinen moraalinen loppuhuipennus eikä tarinan totuudenmukainen eteneminen ole aivan välttämätöntä, koska "kertominen on opettamista". Sukutarinoiden toistuvia aiheita ovat isosetä Väinö ja hänen viulunsa, jota soittamalla Väinö sai Paul Gauguinin apinan tanssimaan, sekä salaperäinen Sibeliuksen polkupyörä.

Blomstedtin teos on viehättävä ja hauska sukuromaani, jota lukiessa voi pohtia erilaisten tarinoiden totuusarvoja, taiteen ja arkkitehtuurin syvintä olemusta sekä romaanin ja romaanihenkilöiden suhdetta todellisuuteen. Isoisä Lennartin tekemät suomen- ja ruotsinkielisten sanojen vertailut saavat myös miettimään kuinka paljon tarinat muuttuisivat, jos ne kerrottaisiinkin ruotsiksi: "No, ajatellaan suomen sanaa omatunto ja ruotsin sanaa samvete. Mikä ero niissä on? Samvete on yhteistä tietoa ja tuntoa, yhteistä niin kauan kuin niille saadaan vahvistus. Joku toinen sanoo: joo, oikein. Omatunto on hauska sana, mutta herättää arveluja. Onko jokin oikein vain siksi että se on omaa? Vastaavasti: voiko omatarina – se mitä sinä yksin kerrot – olla luotettava vain sen perusteella, että se on omasi ja vailla toisen kertojan takuuta?"

(Jan Blomstedt, Sibeliuksen polkupyörä. Loki-Kirjat, 2005.)