Ei siitä ollut eläjäksi, pojasta. Heti minä sen näin, kolme tytärtä synnyttänyt ja monet lehmät poi'ittanut. Sellainen pieni ja heikko, rääpäles. Sitä mieskin sanoi, ei ole eläjäksi meidän pojasta. Naapuri haki papin taloon. Kaksi päivää tuuditin poikaa sylissäni, tein mitä voin. Kaksi yötä itkin, purin täkin kulmaa, etten olisi ulvonut kauhuani koko kylälle. Kun poika sitten kuoli, kiedoin vapisevin käsin lettini nutturalle, tiukalle vedin ja silitin sileäksi. En mennyt riiheen katsomaan enkä riihessä käynyt pitkään aikaan.
      Sitä minä olen miettinyt, että minun toiveeni ja ylpeytenikö se imi pojasta elämänvoiman. Jo ensi potkaisusta minä tiesin, että nyt minä kannan rintani alla poikalasta. Kuljin selkä suorassa pienen vatsani kanssa enkä kertaakaan katsonut laskiämpärin pohjaa. Ylpeä minä olin, kolmen tytön synnyttäjä, että vihdoinkin tilalle jatkaja. Jospa minä lastasin sen kasvaville harteille liikoja odotuksia eikä se sitä kestänyt.
      Ei me siitä pojan kuolemasta puhuttu. Vieri vieressä kuljettiin hautuumaalle, pikkutytöt käsiin tarttuneina, sanattomia oltiin kaikki. Siihen se poika juuttui, kahden hiljaisuuden väliin. Joskus kesällä saunan jälkeen istuin yksin saunanportaalla, suorin hiuksiani ja hyräilin. Ei sitä kenenkään tarvinnut tietää, mutta pojalle minä lauloin, en minä unohtanut. Ei mieskään unohtanut. Kyllä minä näin miten mies kantoi pojan muistoa kumarilla harteillaan, kun se seisoi pellon laidassa heinää pureskellen ja katsoi kaukaisuuteen silmiään siristäen.
      Usein marrasöiden synkkyydessä valvoin ja mietin, että poikako se ulkona itkee ja valittaa. Että sinnekö se on jäänyt riiheen, kun en puhumattomuuttani ole osannut päästää siitä irti, kuopuksesta. Sen jälkeen kun mies paljon myöhemmin kuoli ja laskettiin pojan viereen saman kiven alle, en ole enää itkua kuullut. Olen ajatellut, että jospa isä otti poikansa mukaan ja ne ovat nyt yhdessä. Puhuvat miten olisi voinut olla ja miten toisaalta on hyvä, että nyt ollaan yhdessä enkeleinä tässä pilven reunalla. Isä näyttää pojalleen joenmutkan heinäpeltoa, kuvaa miltä timotein varsi maistui, kertoo rukiista ja kaurasta, hevosen kengityksestä. Poika hymyilee ja pitää isäänsä kädestä eivätkä miehen hartiat ole enää kumarassa.